Avainsana-arkisto: kirjallisuus

Lataa alkuperäinen kuva ▼

Matti Mörttinen kirjoitti nyt naisista – ja löysi monet tasa-arvotyön sudenkuopat

Ensimmäiset pureutuu tasa-arvoistumisen edistysaskeliin ja myös sen yllättäviin viimeaikaisiin takaiskuihin. Eri alojen naiset, kuten Anneli Jäätteenmäki, Erja Lyytinen ja presidentti Tarja Halonen kertovat, millaista on ollut nousta ensimmäisenä asemiin, joissa aiemmin on ollut vain miehiä.

Kuka olisi uskonut 20 vuotta sitten, että kohta enemmistö papeista ja sähkökitaran ostajista on naisia? Naiset ovat ottaneet paljon kiinni miehiä politiikan, kirkon ja kulttuurin saroilla, mutta siellä, missä suurimmat rahat liikkuvat, käyttävät valtaa edelleen miehet.

Kirjassa puhuvat ensimmäiset: entinen pääministeri Anneli Jäätteenmäki, Turun piispa Mari Leppänen, ylikapellimestari Susanna Mälkki, entinen korkeimman oikeuden presidentti Pauliine Koskelo, blueskitaristi Erja Lyytinen, EU-parlamentin pääjohtaja Leena Maria Linnus, EK:n hallituksen puheenjohtaja Jaana Tuominen, entinen pelastusjohtaja Piia Vähäsalo, Helsingin Sanomien entinen päätoimittaja Reetta Meriläinen, presidentti Tarja Halonen ja Business Finlandin pääjohtaja Nina Kopola.

”Avain tasa-arvon tavoitteluun löytyy neutraaliuskysymyksestä. Siitä, että naista ei pystytä näkemään samalla tavalla neutraalisti kuin miestä – usein vain siksi, ettei ole totuttu näkemään naisia jollain paikalla. ”

– Susanna Mälkki

Haastattelujen ohella Matti Mörttinen nostaa esiin satoja yksittäisiä uranuurtajanaisia historiasta: Jo 1500-luvulla on nainen toiminut nimismiehenä – ja rakennusmestarina 1800-luvulla. Silti yhä on monta tehtävää, joihin on kelvannut vain miehiä.

Lasikattoja murtaneet naiset ovat auttaneet tasaamaan sukupuolijakaumaa johtavilla paikoilla

Kaikkiin elämän osa- alueisiin, kuten töihin, harrastuksiin ja yhteiskunnalliseen päätöksentekoon, liittyy vallankäyttöä. Valtaa voidaan käyttää väärin, ja yksi väärinkäytön muoto on häirintä eri muodoissaan. Niin kauan kuin valta keskittyy yhdelle sukupuolelle, se ”helpottaa” toisen sukupuolen häirintään ja alistamiseen perustuvaa vallankäyttöä. Yksi selvä esimerkki tällaisesta on urheilussa esiintyneet väärinkäytökset. Naisten ilmestyminen johtaviin asemiin on muuttanut koko kulttuuria ja tehnyt epäkohtiin puuttumisen helpommaksi.

”Ei ole enää rajoja ja stereotypia-ajattelua. Kaikilla on oikeus tehdä omaa työtään joutumatta liikaa arvostelun kohteeksi – olit sitten puvussa tai minihameessa.”

– Erja Lyytinen

Tasa-arvo ei kehity lineaarisesti, välillä tulee takapakkia

Naiset saivat arvostusta 1800-luvun lopulla, kun Suomesta tehtiin Suomea, mutta maailmansotien välinen aika oli kummallisen hidasta ja välillä suorastaan takaperoista. Nykyaika puolestaan on visualisoinut ja tunteellistanut kaiken yhteiskunnallisen keskustelun. Polarisoituminen näkyy myös sukupuolten välisestä tasaveroisuudesta puhuttaessa. Naiset olivat ennen hellan ja nyrkin välissä – mutta nyt härskin häirinnän ja somevihapuheen välissä?

Politiikassa yksi erikoisuus on, että eläkeiässä naiset keskittyvät ilmeisesti lapsenlapsiin ym. mutta miehet haalivat edelleen itselleen luottamustehtäviä ja haluavat jatkaa politiikassa pitkään. Tämä oli asia, joka sai Anneli Jäätteenmäen palaamaan politiikkaan.

”Huomasin, että eläkkeellä olevia naisia on politiikassa, niin kunnissa kuin muutenkin, paljon vähemmän kuin miehiä.”

Ensimmäisyys on ollut monelle tienraivaajanaiselle myös taakka

Ensimmäisistä on tehty innolla juttuja mediaan. Heitä on haastateltu erityisesti siitä, millaista on olla nainen miehisessä maailmassa. Ikävä puoli on, että tällaisella huomiolla ihminen supistetaan hänen sukupuoleensa, joka on kuitenkin vain yksi osa hänen psyko-fyysis-sosiaalista kokonaisuuttaan.

Tämäkin kirja jatkaa sukupuolen korostamista. Mutta se myös pyrkii laajentamaan näkökulmaa yhteiskunnan eri elämänalojen rakenteisiin, esimerkiksi siihen, mikä on johtanut eri tapauksissa lasikaton murtumiseen tai mitkä seikat ovat vastaavasti viivästyttäneet läpimurtoja.

Mörttiseltä on aiemmin ilmestynyt elämäkertoja miehistä, mutta nyt oli korkea aika kirjoittaa naisista. Elämäkertoja julkaistaan edelleen enimmäkseen miehistä. Elävistä ja kuolleista.

Pohjimmiltaan tavoittelen kirjassani neutraaliutta. Samalla tavalla kuin kielenkäyttö muuttuu sukupuolineutraaliksi nimikkeissä, kuten että puhutaan virkahenkilöstä virkamiehen sijasta, meidän pitää tavoitella sitä laajemminkin. Ettei ihminen ole esimerkiksi naiskapellimestari vaan kapellimestari, joka on sukupuoleltaan nainen, mies tai muunsukupuolinen.” 

Elämme kuitenkin vielä ajassa, jossa huomionarvoista on se, että mies kirjoittaa naisista kirjan. Presidentti Tarja Halonen totesi Mörttiselle kirjan suunnitteluvaiheessa, että miehen näkökulmakin tarvitaan. Ja vaikka se voi olla ”uuden miehen” feministinen näkökulma, se on miehen silmin nähty kuva naisista.

Matti Mörttinen ja Anneli Jäätteenmäki esiintyvät Helsingin kirjamessuilla lauantaina 29.10. klo 18.30. Suomenlinna-lavalla.

Matti Mörttinen (synt. 1958) on kokenut ja palkittu toimittaja sekä usean kiitosta keränneen elämäkertakirjan kirjoittaja. Tällä hetkellä hän toimii vapaana kirjoittajana tehden mm. kolumneja Yleisradiolle. Vuonna 2020 Mörttinen toimi Sitrassa neuvonantajana ja teki raportin Suomen koronapäätöksenteosta. Hänen edellinen tietokirjansa Shlomo Zabludowicz ilmestyi 2021. Yhdessä Lauri Nurmen kanssa Mörttinen on kirjoittanut elämäkerrat Sauli Niinistöstä (2018) ja Antti Rinteestä (2019).

Jaa tämä:
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Reijo Rautajoen koskettava ja ajankohtainen tositarina inkeriläisten kohtalosta sekä pakkopalautusten jatkuvasta pelosta sodanjälkeisessä Suomessa

”Älä avaa ovea kenellekään vieraalle. Siellä voi olla miehiä, jotka vievät äidin pois.” Äitini kuului niihin, joita venäläisten hallitsema valvontakomissio etsi sodan jälkeen. Natsiarmeijan palveluksessa olleena hän sai neuvostohallinnon silmissä sotarikollisen leiman otsaansa. Pakkopalautus Neuvostoliittoon oli hänen suurin pelkonsa koko loppuelämän ajan.

Tsaarin Venäjältä natsien sihteeriksi ja äidiksi sodanjälkeiseen Suomeen

Inkeriläisten palautus Neuvostoliittoon 1944–1945 merkitsi jatkoa sille hitaalle kansanmurhalle, jota Stalinin hallinto harjoitti inkeriläisiä kohtaan neljännesvuosisadan ajan. Palautus oli petos, johon syyllistyivät sekä Neuvostoliitto että Suomen valtiojohto. Rautajoen historiateos on läpileikkaus Neuvostoliiton synkimpien vuosien vaikutuksista inkeriläisten elämänmenoon. Kirja Inkeriläinen äitini on taitavasti rakennettu kokonaisuus, joka laajentaa yksilön näkökulman koskemaan laajasti koko inkeriläisyyttä. Siinä toistuvat samat surulliset vaiheet, joita näemme tämänkin päivän maailmassa: vaino, sota, nälkä, karkotukset.

”Elsalla ei ollut valmiita keinoja kanavoida tai käsitellä pelkoa. Hän näki läheltä, miten vihollinen toimii, oli se venäläinen, saksalainen tai suomalainen. Suomeen tultuaan terapiaa ei ollut tarjolla. Oli luontevaa, että hän tapasi muita vainojen ahdistamia maanmiehiään. Hänen tukiverkkonsa olivat perhe ja laaja lähisuku. Vain läheisten kanssa hän saattoi puhua asioista.”

Filosofian tohtori Reijo Rautajoki kuvaa kirjassa äitinsä seikkailunomaisen tarinan, jossa Tsaarin Venäjällä syntyneestä tytöstä tuli ensin opettaja neuvostokouluun. Saksan miehitysaikana äiti ajautui natsien sihteeriksi ja sodan jälkeen lopulta opettajaksi Takahuhdin kansakouluun Tampereelle. Äidin elämäntarina on henkeäsalpaava matka, joka saa lukijan pohtimaan suhdettaan rauhaan, pysyvyyteen ja turvaan.

Inkerinsuomaisten kohtalo on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan

Inkerinsuomalaisia asui Leningradin ympäristössä ennen toista maailmansotaa 150 000 henkeä. Heistä lähes puolet vangittiin, karkotettiin tai teloitettiin Stalinin 25 vuotta kestäneen valtakauden aikana. Hidas kansanmurha kuihdutti lopulta koko inkerinsuomalaisen yhteisön. Rautajoki kutsuukin kirjassaan Neuvostoliittoa ”valheen valtakunnaksi”.

“Neuvostoliitto ei tyytynyt siihen, että valtaosa inkeriläisistä palasi takaisin. Loputkin haluttiin palauttaa entiseen kotimaahansa. Inkeriläisten jahti jatkui vielä vuosia sen jälkeen, kun valvontakomissio oli poistunut maasta Pariisin rauhansopimuksen perusteella vuonna 1947. Neuvostoliiton suurlähetystö Helsingissä peri komission tehtävät ja jatkoi Suomen hallituksen painostamista tänne jääneiden inkeriläisten palauttamiseksi 1950-luvun puoliväliin asti.”

Kirjan erityisen ajankohtaiseksi tekee Ukrainan sota: Nykyinen Putinin Venäjä toteuttaa politiikassaan Stalinin menetelmiä astetta hienostuneemmin. Valtion kanavat syöttävät kansalaisille uskomattomia valheita. Ihmisiä vangitaan tekaistuilla syytteillä. Kaava on sama kuin Stalinilla: ihmishengellä ei ole arvoa, mikä näkyy Ukrainan silmittömässä tuhoamisessa, sanoo Reijo Rautajoki.

Äänikirjan lukee Jukka Pitkänen.

Reijo Rautajoki (s. 1946) on filosofian tohtori ja tietokirjailija, joka on tehnyt inkerinsuomalaisuudesta väitöskirjan. Rautajoki on suosittu luennoitsija ja aktiivisesti mukana nostamassa inkeriläisyyttä uudelleen ihmisten tietoisuuteen.

Jaa tämä:
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Subutex-ilmiötä kuvaava kirja sukeltaa syvälle huumeaallon ylipyyhkäisemään Raaheen, jossa huumeet ovat vieneet kokonaisia perheitä

Subutex- kaupungin kasvatit on läheltä kuvattu tositarina Raahen pojista, joiden perheissä Subutex-riippuvuus siirtyi vuosituhannen vaihteessa veljeltä toiselle. Kirja kuvaa valokuvin ja kertomusten kautta Suomessa eniten huumekuolemia aiheuttavan buprenorfinin käyttäjien kaunistelematonta arkea.

Kirjassa Subutex-kaupungin kasvatit kerrotaan niin sanotun toisen, 1990-luvulla alkaneen huumeaallon lapsista. Tuona vuosikymmenenä huumeet levisivät kaupungeista maakuntiin. Kirjailija Laura Juntunen kuvaa esikoiskirjassaan tätä Raahessa tapahtunutta ainutlaatuista painajaista, jota kaupungissa todistettiin huumeaallon seurauksena. Kun Subutex vyöryi kaupungin yli kuin hyökyaalto, vei se mukanaan kokonaisia perheitä. Jäljelle jäi pahimmillaan vanhempia, jotka joutuivat hautamaan kaikki lapsensa buprenorfinin takia. Tänään huumeiden käyttö ja kokeilut ovat koko Suomessa huomattavasti korkeammalla tasolla kuin 1990-luvulla, ja Subutex-ilmiö on laajalle levinnyt ongelma. Toimittajana työskennellyt Juntunen on myös valokuvannut kirjaansa niin sanottuja Raahen poikia, joiden elämää varjostaa huumeiden päivittäinen käyttö.


Huumekuolemien ehkäisyssä on kyse yhteiskunnallisista arvovalinnoista

”Jokainen kuolema on yhtä numeroa laajamittaisempi tragedia. Jokaisella käyttäjällä on myös omaisia, joita läheisen riippuvuus koskettaa. Heillä on vanhempia, sisaruksia, ystäviä ja lapsia. Suomen päihdehistoriassa Raahe on lopulta ollut vain pisara meressä. Mutta Henkalle, minulle ja muille ystäväporukkamme jäsenille se on ollut ratkaisevan tärkeä. Se on ollut meille koko elämä.”

Keskimäärin huumeisiin kuollaan Suomessa noin 33-vuotiaana, yksin ja nukkuessa. Huumemyrkytyskuolemissa nuorten osuus on Suomessa kasvussa, joka on kansainvälisestikin tarkasteltuna poikkeuksellista. Juntunen kertoo kirjassaan, että muualla Euroopassa huumeisiin kuollaan huomattavasti vanhempana, keskimäärin 40-vuotiaana. Huumekuolemia voitaisiin kuitenkin ehkäistä: Juntunen peräänkuuluttaakin kirjassaan huumeita jo ongelmallisesti käyttäville matalan kynnyksen palveluita sekä nopeaa ja vaivatonta hoitoon pääsyä. Kyse on yhteiskunnallisista arvovalinnoista ja poliittisista päätöksistä, sanoo Juntunen.

Ongelmat tai huumeet eivät katoa vaikenemalla

”En mää olis tässä, jos haluaisin käyttää huumeita. Jos haluaisin käyttää, käyttäisin. En mää silloin hakis apua kerta toisensa jälkeen. Lopettaminen ei vaan ole niin helppoa.”

Subutex-kaupungin kasvatit on koskettava kertomus varjoyhteiskunnasta, jolle moni haluaa kääntää selkänsä. Millaisena toivo Subutex-riippuvaiselle näyttäytyy ja onko sitä näköpiirissä? Miten kuolemaan suhtautuminen muuttuu, kun kuolema on tavallaan läsnä joka päivä Raahen poikien elämässä? Mitä omaiset voivat tehdä, kun läheinen tuhoaa itseään? Laura Juntusen valokuvitettu teos konkretisoi yhteiskunnallisen tuen riittämättömyyden ja toivottomuuden seuraukset kaupungissa, jonka yli huumeiden hyökyaalto on pyyhkäissyt. Teos tarjoaa lukijalleen matkan maamme varjoiselle puolelle, jossa elämän arvo mitataan joskus grammoissa.

Laura Juntunen (s. 1991) on raahelaislähtöinen vapaa toimittaja, joka on erikoistunut yhteiskunnallisiin teemoihin ja rakenteellisiin ongelmiin. Juntusen töitä on julkaistu useissa medioissa. Subutex-kaupungin kasvatit on hänen esikoisteoksensa, jota tehdessään hän kulki pohjoissuomalaisten päihteiden käyttäjien mukana yli kahden vuoden ajan.

  Äänikirjan lukee Arttu Kurttila.

Jaa tämä:
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Näin suomalaisten elämänlaatu ja tyytyväisyys ovat parantuneet 50 vuodessa

Elämme muuttuvassa maailmassa, mutta miten suomalaiset voivat tänään verrattuna 1970-lukuun? Erik Allardtin hyvinvointimallin avulla tutkijat selvittivät, miten aineellinen hyvinvointi, yhteisyyssuhteet sekä itsensä toteuttaminen ovat kehittyneet.

Suomalalaisten hyvinvoinnin muutoksia pitkällä aikavälillä kuvataan tavallisesti tilastojen avulla ja historiantutkimuksen keinoin. Hyvinvointitutkimuksen omat keinot ovat harvemmin olleet käytössä pitkän ajan tarkasteluissa, kuten tässä tutkimuksessa. Akateemikko Erik Allardtin tutkimuksen ”Hyvinvoinnin ulottuvuuksia” (1976, aineistot 1972) toisto vuosina 2017 ja 2019 kerätyillä aineistoilla antaa kuvan siitä, mikä suomalaisten hyvinvoinnissa on muuttunut ja mikä pysynyt ennallaan.

Allardtin kuulu kolmijako ”having-loving-being” osoittautui edelleen käyttökelpoiseksi

Tutkimus myös testaa ”Allardt-hyvinvoinnin” kolmen hyvinvointiulottuvuuden (having, loving, being) toimivuutta puoli vuosisataa kolmijaon kehittämisen jälkeen. Aineellinen hyvinvointi, yhteisyyssuhteet sekä itsensä toteuttaminen ovat tarkastelussa rinnakkain tavalla, johon esimerkiksi tilastosarjoja tutkimalla ei päästä. Allardt-hyvinvointi syntyi aikanaan täydentämään ja haastamaan niin sanottua resurssipohjaista hyvinvointikäsitystä, jossa pääroolissa ovat ihmisten käytössä olevat voimavarat ja niiden jakautuminen. Allardtin käsitteistö osoittautui edelleen käyttökelpoiseksi.

Lähes 50 vuoden väli tutkimusaineistojen keruussa tuotti ongelmia. Vuonna 1972 tutkimus tehtiin henkilökohtaisin haastatteluin, vuonna 2017 vastaajat itse täyttivät kyselylomakkeen. Tulosten varmistamiseksi vuonna 2019 tehtiin henkilökohtaisiin haastatteluihin perustuva muutamiin kysymyksiin perustuva tutkimus. Näitä kolmea aineistoa vertaamalla voitiin osoittaa, että aineistonkeräysmenetelmä vaikuttaa tuloksiin, joten päätelmiin on syytä suhtautua varovaisesti.

Suomalaiset ovat tyytyväisempiä yhteiskuntaan

Tulosten ensimmäinen osa koski hyvinvoinnin muutossuuntia ja tulokset viittaavat siihen, että elintaso on noussut (having –ulottuvuus). Yhteisyyssuhteissa ei ole tapahtunut merkittäviä muutoksia (loving-ulottuvuus) ja Itsensä toteuttaminen on kohentunut (being-ulottuvuus). Hyvinvointi on siis lisääntynyt (Allardt –hyvinvoinnin tarkoittamassa mielessä)

Tutkimuksessa selvitettiin myös koettua hyvinvointia ja elämäntyytyväisyyttä, jotka ovat tulleet aikaisempaa vahvemmin esille vuoden 2000 jälkeisessä hyvinvointitutkimuksessa. Tuloksista voitiin havaita, että koettu elämänlaatu ja elämäntyytyväisyys ovat parantuneet. Tyytymättömyys yhteiskuntaan on vähentynyt.

Muutosten rinnalla myös muuttumattomuutta: ulottuvuuksien yhteydet ja väestöryhmäerot

Tutkimuksen muissa osissa selvitettiin hyvinvoinnin rakenteita ja niiden mahdollisia muutoksia: miltä näyttivät hyvinvoinnin ulottuvuuksien yhteydet ja miltä hyvinvoinnin väestöryhmäerot? Todettiin, että hyvinvoinnin rakenteissa on paljon pysyvyyttä. Hyvinvoinnin kiinnittymisessä sosiaalisiin jakoihin on pysyvyyttä mutta myös muutoksia.

”Vuonna 1972 alle 25-vuotiaat olivat tyytyväisempiä elämäänsä kuin vanhemmat, mutta vuonna 2017 tyytyväisimpiä olivat yli 50-vuotiaat.”

Olivatko esimerkiksi 1970-luvun nuoret tyytyväisiä ja ovat säilyttäneet tyytyväisyyden myös ”vanhoilla päivillään” vai onko kysymys siitä, että iän ja elämäntyytyväisyyden yhteys on muuttanut muotoaan?

Hyvinvointitutkimuksessa ovat vuosikymmenten ajan toistuneet tulokset hyvinvoinnin jatkuvasta kohentumisesta ja se näkyy myös tässä tutkimuksessa. Uutta ovat havainnot monien hyvinvointiseikkojen muuttumattomuudesta tai vain vähäisestä muutoksesta. Muuttuvassa maailmassa tällainen muuttumattomuus voi tuntua jopa hämmentävältä.  Mitä kätkeytyy vain hitaasti muuttuviin hyvinvoinnin elementteihin?  Tämä kysymys jää myöhemmän tutkimuksen pohdittavaksi.

Hannu Uusitalo on sosiologian emeritusprofessori ja Allardtin keskeinen työtoveri pohjoismaisessa hyvinvointitutkimuksessa. Jussi Simpura on emeritustutkimusprofessori. Muut tutkimusryhmän jäsenet ovat professori Juho Saari, tohtori Tuomo Laihiala, emeritusprofessori Harri Melin, tohtori Katri Vataja ja dosentti Sakari Kainulainen.

Jaa tämä:
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Musiikillinen elämäkerta Aki Sirkesalosta paljastaa millainen koko kansan rakastama huippumuusikko oli kulisseissa

Uransa aikana yli 100 000 levyä myyneen Sirkesalon elämästä on kerrottu vielä verrattain vähän. Tuore elämäkerta Aki Sirkesalo – Musiikki soi raottaa ensimmäistä kertaa verhoja muusikon rikkaaseen historiaan ja musiikin siivittämään arkeen.

”Musiikki groovasi. Se ei ollut rockia, se ei ollut iskelmää, se oli aivan jotain muuta…”

Sirkesalo olisi täyttänyt kuluvana vuonna 60 vuotta

Aki Sirkesalo – Musiikki soi on ensimmäinen kirja huippumuusikko Aki Sirkesalon urasta ja tämän liian varhain päättyneestä elämästä. Teos uppoutuu Aki Sirkesalon elämään muusikkona ja musiikkitoimittajana ja käy läpi hänen intohimoista taivaltaan musiikin parissa. Jo pienenä Sirkesalon sisällä soi bändi, jonka musiikki siirtyi vihkoihin ja demokaseteille. Hän omaksui eri musiikkityylejä progesta punkiin ja reggaesta souliin. Vuonna 1995 ilmestyneen Mielenrauhaa-albumin myötä määrätietoisen musiikintekijän visio ja Suomen kansan maku kohtasivat toisensa. Ensimmäinen soololevy oli välitön menestys.

”Tšeljabinskiin saavuttua Aki kaiken lisäksi sairastui…Paikallisessa sairaalassa kielimuuri oli korkea, mutta hoitohenkilökunta tuntui ymmärtävän vaivan.

”Ne laitto siellä kurkkuun jotain mömmöä ja piikkiä perseeseen ja verenpainelääkkeitä”, Aki kertoi kotiuduttuaan Rumban haastattelussa Timo Pennaselle.

Juuri tuon piikin asianosaiset muistavat hyvin. Lääkettä annosteltiin julmetun kokoisesta ”truutasta”, josta Aki päättäväisesti alkuun kieltäytyi… Pitkin hampain Aki otti lääkkeen vastaan, ja oireet hävisivät. Mitä lääkettä ruiskussa oli, ei tiedä kukaan. Ja ehkä parempi niin.”

Valovoimainen musiikkipiirien isähahmo

Sirkesalon musiikillinen elämäkerta perustuu haastatteluihin ja arkistomateriaaleihin. Haastatteluja ovat antaneet lukuisat Akin ystävät, yhteistyökumppanit, musiikkialan vaikuttajat ja aikalaismuusikot.

Sessiot saatiin nippuun aivan joulun alla, ja niinpä Aki halusi kutsua Suomessa paikalla olevan työryhmän studioon kuuntelemaan lopputulosta. Tunnelma oli katossa, sillä kaikki osapuolet olivat tyytyväisiä levyyn. Rupeaman jälkeen olisi hyvä ottaa iisisti… Aki oli lähdössä studiolta suoraan lentokentälle ja sieltä Thaimaan Khao Lakiin. Nylund soitti hänelle taksin, jota odotellessa Ala-Kojola jäi vielä ovenpieleen juttelemaan Akin kanssa. Ison porukan jouluntoivotukset olivat veljelliset ja halailun täyteiset. Kukaan ei tiennyt, että ne jäisivät lopullisiksi jäähyväisiksi.”

Antti Luukkanen ja Laura Haarala kuvaavat kirjassaan taitavasti ja avoimesti Sirkesalon elämän eri puolia sekä kehitystä nuoresta muusikonalusta koko kansan rakastamaksi taiteilijaksi. Aki Sirkesalo jätti kuulijoihinsa valovoimaisuudessaan lähtemättömän vaikutuksen, joka huokuu elämäkerrassa haastateltujen henkilöiden kertomuksissa.

Antti Luukkanen (s. 1975) on koko ikänsä musiikin parissa viihtynyt toimittaja. Hän on kirjoittanut Soundiin vuodesta 1998 lähtien artistihaastatteluja sekä levyarvosteluja. Akaan Viialassa asuva Luukkanen on erityisen kiinnostunut suomalaisen populaarikulttuurin ja rockin historiasta.

Akaan Toijalasta kotoisin oleva Laura Haarala (s. 1982) on musiikkialan asiantuntija, joka on erikoistunut populaarimusiikkiin ja -kulttuuriin ja musiikkialan tuotantoihin. Haarala on vaikuttanut kulttuurialan yhdistyksissä, laulanut useissa yhtyeissä ja kirjoittanut mm. Bändin käsikirjan (2018) Aiju Salmisen ja Hanna Kauppisen kanssa.

Jaa tämä:
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Ajanhallinnan opas ”Tehokkuuden taika” avuksi uudenvuoden lupauksiin

Jos odotat enemmän viikonloppua kuin maanantaita, on syytä pysähtyä pohtimaan tilannetta ja lukea tämä kirja.

Vuodenvaihteessa ilmestyvä Leo Straniuksen Tehokkuuden taika kertoo miten itseään voi johtaa ja aikaansa hallita. Kirjassaan Stranius käy läpi viisi perusajatusta ajanhallinnasta sekä kuvaa rutiinien ja tapojen voimaa. Teos sisältää kolmen askeleen mallin asioiden hoitamiseen sekä vinkit aamuun, iltapäivään ja iltaan.

Kirja syntyi ajanhallintavalmennuksien pohjalta. Tehokkaana ajan hallitsijana tunnettu Stranius järjesti ensimmäisen valmennuksen ystäviensä pyynnöstä 2015 ja sen jälkeen kyselyjä alkoi tulla säännöllisesti eri tahoilta.

Teos sopii erityisen hyvin itsenäistä tieto- ja asiantuntijatyötä tekeville.

Leo Stranius on toimitusjohtaja ja yhteiskunnallinen vaikuttaja. Hänet tunnetaan ekologisen elämäntavan puolestapuhujana. Stranius on hallintotieteiden maisteri ja hän on opiskellut yksityisten ja julkisten yhteisöiden johtamista. Aiemmin Leo Straniukselta on julkaistu elämäkerta Ekoistin muistelmat (2019).

Arvostelukappaleet:
arvostelukappaleet@intokustannus.fi

Haastattelupyynnöt:
riikka.kamppi@intokustannus.fi, 040 572 9733

Jaa tämä:
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Emilia Kukkalan ”Kaiken jälkeen” Savonia-palkintoehdokkaana

”Kaiken jälkeen” on riemukas ja raivokas kertomus merkityksen etsimisestä sekä rakkaudesta rassausta kaipaaviin autoihin, lähtöihin ja totuuteen.

Emilia Kukkalan esikoisromaani Kaiken jälkeen on valittu Savonia-kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi. Savonia-palkinto jaetaan vuosittain tunnustuspalkintona savolaiselle kirjailijalle kyseisenä vuonna julkaistusta merkittävästä kaunokirjallisesta teoksesta. Muut vuoden 2021 ehdokkaat ovat: Antti Heikkinen: Latu (WSOY), Martta Kaukonen: Terapiassa (WSOY), JP Koskinen: Haukansilmä (Like), Sirpa Kähkönen: Vihreä Sali (Otava) ja Maritta Lintunen: Boriksen lapset (WSOY).

Palkintoraadin perustelut: ”Kukkalan esikoisromaanissa etsitään omaa itseä, elämän merkitystä, totuutta menneestä, mutta eletään tässä hetkessä. Kukkalan teksti on virkistävän elävää, rosoista ja voimakasta, se luo komediaa ja tragediaa tässä ajassa. Kirjan henkilöt elävät Euroopan sykkeessä sekä keskellä korpea kaukana kaikesta. Kirjan päähenkilö on kirjallisuudessa uudenlainen naishahmo: traaginen antisankari.”

Emilia Kukkala on kirjailija ja toimittaja, joka tekee myös taidekritiikkiä. Esikoisromaanissaan hän etsii vastausta kysymykseen, mikä lopulta on tärkeää. Päähenkilön vimmainen ryntäily ympäri Eurooppaa rinnastuu ihmiskunnan hortoiluun ekokriisin todellisuudessa, kytö tien päälle yhteiskunnan öljyriippuvuuteen. Kukkalan kieli on poikkeuksellisen omaleimaista, tarkkanäköistä ja voimakasta, henkilöt ja miljööt kaunokirjallisuudessa vähemmän nähtyjä. Kukkalan esseitään on julkaistu muun muassa Nuoressa Voimassa ja Suomen arvostelijain liiton vuosikirjassa Kritiikin ääniä (2020). Hän on  myös toinen Luokkavallan vahtikoirat -tietokirjan (Into 2016) kirjoittajista ja on ollut mukana tekemässä Mureneva valtio -tietokirjaa (Kulttuurivihkot 2021).

Savonia-palkintoraatiin kuuluvat Varpu Puskala, Nina Pelli, Riitta Cederberg, Seppo Kononen, Auli Poutiainen, Lissu Rossi, Petri Tossavainen, Jussi Tuovinen ja Kari Turunen.

Palkinto jaetaan 9.12. ja sen suuruus on 12 000 euroa.

Haastattelupyynnöt:
emmi-julia.lepisto@intokustannus.fi/ 0409135292

Arvostelukappaleet:
arvostelukappaleet@intokustannus.fi

Jaa tämä:
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Tänään 20 vuotta täyttävän Radio Suomipopin historia julkaistaan upeana juhlakirjakokonaisuutena

Radio Suomipop on ollut jo kahdenkymmenen vuoden ajan osana suomalaisten arkea ja juhlaa. Juhlavuoden kruunaa lokakuussa ilmestyvä uudenlainen kirjakokonaisuus.


Tänään 20 vuotta täyttävän Radio Suomipopin historia julkaistaan upeana juhlakirjakokonaisuutena.

Radio Suomipop on ollut jo kahdenkymmenen vuoden ajan osana suomalaisten arkea ja juhlaa. Juhlavuoden kruunaa lokakuussa ilmestyvä uudenlainen kirjakokonaisuus.

Into Kustannus julkaisee lokakuussa yhdessä Nelonen Media -radioiden kanssa Radio Suomipop – Suomalaisuuden soundtrack –juhlakirjakokonaisuuden. Kanavan monitahoista historiaa juhlistetaan printtiteoksella ja uudenlaisella audiotuotannolla, joka yhdistää äänikirjan ja kuunnelman omaksi formaatikseen. Juhlakirjakokonaisuuden kansi tulee olemaan odottamisen arvoinen helmi juhlavuodelle.

”Juhlakirjakokonaisuuden eri formaatit tulevat kukin omalta osaltaan syventymään kirjan kokemuksellisuutta: uudenlainen audiotuotanto lähtee kuuntelijan näkökulmasta liikkeelle yhdistäen muun muassa perinteisiä äänikirjan, kuunnelman ja podcastin ominaisuuksia toisiinsa. Painetusta kirjasta tulee taas visuaalisesti vaikuttava kokonaisuus, jonka luokse haluaa palata kerta toisensa jälkeen.” toteaa Innon äänikirjakustantaja Camilla Gabrielsson.

Radio Suomipop on kahdenkymmenen vuoden aikana vakiinnuttanut asemansa suomalaisessa populaarikulttuurikentässä. Kanavan persoonat – mm. Jaajo Linnonmaa, Anni Hautala, Juha Perälä ja Hovimuusikko Ilkka ovat nousseet radiotaivaalla aivan omaan galaksiinsa. Radio Suomipop on ollut vuosien saatossa myös mahdollistavana ponnahduslautana lukuisille kotimaisille artisteille. Esimerkiksi Lauri Tähkä ja Arttu Wiskari lähtivät lentoon juuri Suomipopin siivittäminä.

”Valitsin rautakapassa asiakkaalle tapetteja ja kuulin, kuinka Suomipopilta pärähti eetteriin Mökkitie. Sen jälkeen myivät tarvikkeita jo muut jätkät. Suomipopin musavelhot antoivat minulle ja biisilleni mahdollisuuden!” Näin kauniisti kertoo kanavan merkityksestä uralleen Arttu Wiskari. ”Olen maksanut velkaani Suomipopille tunnollisesti – sillä se olin minä, joka lahjoitti heille Hovimuusikon.”

Ja Lauri Tähkä jatkaa: ”Pakko myöntää – Tyttörukka oli hitti jo syntyessään, mutta Suomipop teki siitä megahitin!”

Painettu kirja sisältää reilusti paljastuksia ja runsaasti ennen julkaisemattomia valokuvia kanavan vieraista, risteilyistä, festareilta ja studion syövereistä. Kanavan vannoutuneiden fanien kohtaloilla on kirjassa oma, tärkeä roolinsa. Monet kuuntelijat ovat rytmittäneet koko elämänsä kanavan kanssa samaan tahtiin. Radio Suomipop – Suomalaisuuden soundtrack –juhlakirjan sisällöntuotannosta vastaa kirjailija Antto Terras.

”Juhlakirjakokonaisuuden myötä lukijat ja kuuntelijat pääsevät vieläkin lähemmäksi Suomen rakastetuimpien radioäänien elämää. Kirja antaa myös tekijöille mahdollisuuden kertoa myös ne hiemoimmat, mutta myös ne noloimmat hetket radiotaajuuksilla”, kertoo Radio Suomipop -radiokanavan ohjelmapäällikkö Sami Virtanen.

Lisätietoja:

Into Kustannus: Camilla Gabrielsson / 0456682223 / camilla.gabrielsson@intokustannus.fi

Nelonen Media: Sami Virtanen / 0505957024 / sami.virtanen@sanoma.com

Lue lisää kirjasta täältä.

Jaa tämä:
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Kirjailijablogi: Jenni Kirves ”Sota lähensi, korona eristi”

Tämän viikon Innon kirjailijablogin vierailevana tähtenä on Tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokas, kirjailija Jenni Kirves, jolta on juuri julkaistu yhdessä nimekkään kirjailijakaartin kanssa Pakopiste-kokoelma. Pakopiste-kokoelmassa kuvataan erikokoisia todellisuuksia, joissa pysähtyminen on välttämätöntä. Teos on yritys nähdä ja ymmärtää mitä siitä voi seurata. 

* 

Pakopiste-esseekokoelmassa kirjoitan, mitä yhteistä on koronalla ja sodalla. Nyt kirjoitan yhdestä isosta erosta, joka niiden välillä oli. On muistettava, että ehdottomasti kyse on aivan eri mittaluokan kriiseistä. Periaatteessa näistä kahdesta ei pitäisi voida edes puhua samana päivänä. Sodassa saattoi kuolla yhden päivän aikana yli 800 miestä. Tällä hetkellä koronan uhreja on reilut 400. 

Pysähtyminen voi olla sietämättömän raskasta ja se käy työstä.  Sen mukanaan tuomat tunteet olivat vaikeita käsitellä sekä sota-aikana että korona-aikana. Itsemurhamäärien kasvu koronakaranteeniaikaan johtuu ainakin osittain siitä, että mieleltään sairaat potilaat ovat joutuneet jäämään koteihinsa ilman terapiaa ja siksi tilanne on kehittynyt niin, että maalis-huhtikuussa itsemurhaluvut Suomessa olivat kasvaneet 15:llä prosentilla. Kysymys on todennäköisesti siis asiallisen hoidon puutteesta, ei koronan pelosta. Karanteeniajan yksinäisyys ja taloudelliset huolet saivat jopa 90 000 suomalaisen ajattelemaan itsemurhaa. Määrä on miltei sama kuin mitä miehiä kuoli sodassa. He eivät kuitenkaan toteuttaneet aiettaan. 

Toisenlaista viestiä kuulin, kun juttelin erään psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Tämä kertoi, että monien hänen moniongelmaisten potilaidensa henkinen kunto oli parantunut karanteenin myötä. Heitä helpotti tietää, että nyt muutkin suomalaiset elävät yhtä tapahtumaköyhää elämää kuin he. Ei juhlia, ei kulttuuririentoja, ei pakkoa olla reipas, iloinen ja sosiaalinen. Ei tarvitse olla tehokas, harrastaa ja rientää kaikkialle.  Koronan myötä ihmisiltä poistui Fomo eli Fear of Missing Out. Kenelläkään ei ollut sen hauskempaa missään. Ihminen saattoi huokaista hetkeksi. Monille pakon edessä pysähtyminen on tehnyt hyvää. Aktiivisille ja sosiaalisille ihmisille se on voinut aluksi tuottaa ahdistusta, mutta useat heistäkin ovat huomanneet, että pysähtyminen voi olla hyvinkin hyödyllistä aikaa, jonka voi käyttää kaikenlaiseen käsillä tekemiseen ja ehkä jopa myös oman elämänsä merkityksellisyyden pohtimiseen. Oman elämän kokeminen merkityksellisenä tukee ihmisen hyvinvointia enemmän kuin onnellisuuden etsintä. 

Ylen juuri julkaisema selvitys todistaa psykiatrisen sairaanhoitajan havainnot oikeaksi. Siinä esitetään, että suomalaisten henkilökohtaiset huolet monilla osa-alueilla ovat vähentyneet merkittävästi. Syynä voi toki olla se, että nyt tilalle ovat tulleet isommat huolet. Ilmiölle voi kuitenkin löytää toisenkin selitysmallin. On ehkä hirveää sanoa sitä ääneen, mutta onko kyse kuitenkin siitä, että ihmiset kokevat lohdullisena sen, että vihdoinkin kenelläkään muullakaan ei ole sen helpompaa. Olemme saaneet vähäksi aikaa saaneet hengähdystauon toisiamme vastaan kilpailemisesta. Ihminen kun on eläin, joka koko ajan peilaa omaa arvostustaan toisten arvostukseen, Ja nyt kun ei tarvitse enää peilata, voi sanoa, että niin kauan kuin kaikilla menee yhtä huonosti, kansalaiset pysyvät tyytyväisinä. Sama eristäytyminen koskee tasapuolisesti kaikkia ihmisiä. Monet joulun aina yksin viettäneet, kokevat koronajoulun helpotuksena. Vihdoin en ole ainoa yksinäinen jouluaattona. He, jotka kokevat, että eletään samanarvoisessa yhteiskunnassa eivät tee itsemurhia, paitsi jos heillä on vakava masennus tai muu mielen sairaus. Tätä käsitystä vahvistaa Émile Durkheimin teoria siitä, että itsemurhat ovat yllättäen yleisiä nousukausina, koska silloin yhteisöllisyyden tunne kärsii tuloerojen kasvun ja kilpailun armottomuuden takia. 

Kun sodan uhka kasvoi ihmiset alkoivat olla epätoivoisia. Itsemurhapiikki nousi sen ajan huippulukemiin. 1930-luvun alkupuolella itsemurhia tehtiin vuosittain noin kuutisen sataa. Vuonna 1938 itsemurhan tekijöiden määrä oli kasvanut jo 723:een. Piikki nähtiin, kun 835 ihmistä päätti päivänsä vuonna 1939. Seuraavana vuonna itsemurhien määrä laski miltei sadalla ja luvut olivat sen jälkeen 500-600 luokkaa. Piinaava odotus ja epävarmuus oli väistynyt ja päästiin tositoimiin. Tästä voisikin päätellä, että sota ei ehkä sittenkään tullut suomalaisille kovin suurena yllätyksenä ja osa koki epätoivoa ajatuksesta joutua taistelemaan määrällisesti ylivoimaista vihollista vastaan. Ehkä he ajattelivat myös, että sota ei jokaista miestä kaipaa. Ei varsinkaan miestä, joka koki olevansa hermoraunio. Se kertoo myös siitä, että kaikki eivät olleet valmiita sotimaan henkensä kaupalla isänmaan, naisten ja lasten puolesta vaan valitsivat sen toisen ratkaisun. Suomalaiset eivät siis täysin yksimielisesti ja innokkaasti rientäneet puolustamaan maatamme Neuvostoliiton hyökkäykseltä. Mutta toki tämän ilmiön pohtimiseen tarvittaisiin enemmän tutkimista enkä kiellä mahdollisuutta, etteikö itsemurhien lisääntymiseen olisi voinut olla muitakin syitä. Jotakin hyvin painostavaa sotaa edeltävässä ajassa on kuitenkin ollut. 

Sodan aikana ja vielä sodan jälkeenkin lähivuosina oli itsemurha suurimpia mahdollisia syntejä – sodan aikana se vertautui rintamakarkuruuteen. Ja sodan jälkeen itsemurha koettiin kotirintamakarkuruutena. Taistelu kun ei loppunut sotaan. Merkittävä tekijä oli myös henkiinjäämissyyllisyys. Sodasta selvinneet ”ohiammutut” kokivat velvollisuudekseen elää ja tehdä töitä sankarivainajienkin puolesta. He eivät ajatelleet, että elämä olisi heille jotain velkaa, vaan he olivat velkaa elämälle. Sodan lopun ja sodan jälkeisen ajan itsemurhaluvut pysyivät matalalla aina 1950-luvun alkuun asti. Osin tämä saattoi myös johtua niin sanottujen tapaturmakuolemien yleisyydestä sodan jälkeen, joita voidaan usein pitää hyvällä syyllä itselle tahallisesti aiheutettuina, esimerkiksi alkoholikuolemia. 1950-luvulla itsemurhien määrät alkoivat nopeasti kasvaa. Vuonna 1956 tapahtui niiden määrässä ennätyshyppäys, kun itsemurhia tehtiin 961 kappaletta. Loppuvuoden 1950 ajan määrät pysyivät reilusti 900 hujakoilla. Vuonna 1959 määrä laski hetkellisesti, mutta palautui vuonna 1960 908:aan kappaleeseen. Äkkiseltään ajatellen tähän vaiheeseen voisi liittyä se, että ihmiset alkoivat olla sodan ja jälleenrakennuksen rasitusten jälkeen loppuun palaneita. Tai ehkä sotatraumat alkoivat vasta silloin aktivoitua, eikä siinä vaiheessa enää varmaankaan nähty itsemurhaa kotirintamakarkuruutena. Mutta myös tämä vaatisi ehdottomasti lisää tutkimusta. 

Entä mikä oli sitten tärkein ero koronakaranteenin ja sodan välillä. Karanteenissa yksinäisyys kasvaa. Helsinki on täynnä yksin asuvia ihmisiä. Toki heitä helpottaa ajatus, kuten jo aiemmin mainitsinkin, että he eivät ole ainoita yksinäisiä. Sodan aikana harva siviili sen sijaan oli yksinäinen vaan kotirintamalla asuttiin ahtaasti. Sodassa sijoitettiin miehistö korsuihin ja telttoihin. Yksinäisyys ei ollut heille se ongelma. Yksityisyyden puute sen sijaan oli. Tämä sodan aikainen yhteisöllisyys varmasti toimi itsemurhia estävänä tekijänä. Toverihenki suojasi tehokkaasti sotilaiden psyykeä. Tutkimusten mukaan se oli monille myös se tärkein syy jaksaa sotimista. Lähimmille aseveljille oltiin uskollisia ja heitä kohtaan suuntautui sotilaiden velvollisuuden tunne. Moneen mieheen sota saattoi jopa vaikuttaa niin, että oma elämä alkoi tuntua vihdoinkin merkitykselliseltä, kun isänmaa, äidinkieli, sananvapaus, naiset ja lapset olivat vaarassa ja miesten tehtävänä oli puolustaa näitä kaikkia.  Ja toki oli sellaisiakin tilastoissa näkymättömiä itsemurhakandidaatteja, jotka ajattelivat, että sodassa kuoleminen olisi sentään kunnallinen tapa tehdä itsemurha. Aina saattoi uhkarohkeasti nostaa pään juoksuhaudan yli ja sitä kautta saada sankarihautajaiset. Heitä oli todennäköisesti melko harvassa – niin vahva on sodassa ihmisen hengissä säilymisvietti. 

Vaikka sota ja korona ovat monin tavoin aivan erilaisia kriisejä, en voinut olla Pakopisteessä vertailua tekemättä, koska ihmisten käyttäytyminen näissä kriiseissä on ollut osittain hyvin samankaltaista. Samaten sekä sodan, että koronan henkisessä jälleenrakennuksessa tulee tulkintani mukaan olemaan samoja piirteitä. Mutta siitä enemmän esseessäni Ylitse Harmaan kiven. 

*

Lue lisää Pakopiste-kokoelmasta täältä. Kirja on saatavilla myös e- ja äänikirjana. Äänikirjan lukijana vakuuttava Hannu-Pekka Björkman. Löydät sen kaikista tunnetuista e- ja äänikirjapalveluista.

Jaa tämä:
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Kirjailijablogi: Maria von Kügelgen: ”Ilman esikuvia ei välttämättä tule mieleen, että IT-alalle voi suuntautua myös myöhemmin”

Tämän viikon Innon kirjailijablogin vierailevana kynänä on Maria von Kügelgen, jolta on julkaistu yhdessä Vlada Laukkosen kanssa uutuuskirja Kaikki koodaa – Päivitä itsesi – Käytännön opas ajankohtaisiin digitaitoihin. Kaikki koodaa selittää helppotajuisesti ja runsaiden kuvien avulla pääpiirteet monesta IT-osaamiseen liittyvistä asiasta.

*

Suhtauduin nuorempana tietokoneisiin lähinnä epäluuloisesti. En muista, että lapsuudenkodissani olisi edes ollut tietokonetta. Joskus kavereiden luona näin satunnaisesti tietokoneella pelaamista.

Kuva: Klaus Welp

Lukion jälkeen menin opiskelemaan oikeustiedettä. Silloin tutustuin sähköpostiin, ohjelmina olivat elm ja pine. Aloin myös kirjoittaa esseitä tekstinkäsittelyohjelmistoilla. Ensimmäisen kerran kävin millään nettisivulla vasta yliopistosta valmistumiseni jälkeen. En olisi tuolloin uskonut, että tulen myöhemmin päätymään töihin ATK:n pariin.

Valmistuttuani toimin pitkään Verohallinnossa veroasiantuntijana. Työyhteisön nuorimpiin kuuluvana päädyin vähitellen epäviralliseksi ATK-tueksi. Kehittelin lisäksi töissä pieniä apuvälineitä työn helpottamiseksi, esimerkiksi Excelissä toimivia verolaskureita asiakaspalvelun avuksi ja wiki-pohjaista tiedonhallintaa. Yhä useammin tuli vastaan se, etten ymmärtänyt asioita tarpeeksi tai osannut tehdä sitä, mitä olisin halunnut.

Myöhemmin pääsin osallistumaan myös verotuksen tietojärjestelmien kehittämiseen. Ei minulla silloin ollut mitään muuta osaamista kuin verotusosaamista. Aika pian huomasin, että olisi hyvä varmaan ymmärtää jotain myös ohjelmistojen tekemisestä.

Ystävän kannustamana päädyin Helsingin yliopistoon opiskelemaan tietojenkäsittelytiedettä. Ei minulla ollut mitään urasuunnitelmaa tai tarkempaa ajatusta siitä, millaisiin töihin päätyisin opintojen jälkeen. En ollut varma edes siitä, tulenko suorittamaan tutkintoa valmiiksi vai en.

Muistan vieläkin sen opintojen alun turhautumisen, ahdistuksen ja kyyneleet, kun mikään ei tuntunut onnistuvan enkä mistään saanut kokonaiskuvaa siitä, mitä oikein oltiin tekemässä. Monta kertaa teki mieli luovuttaa.

Nämä muistot olivat mielessäni siinä vaiheessa, kun Vlada Laukkonen kyseli ihmisiä mukaan kirjoittamaan kirjaa IT-alan perusteista. Toivoin, että onnistuisimme kirjoittamaan kirjan, jonka avulla pystyisimme auttamaan muita samassa tilanteessa olevia. 

Meillä oli tavoitteena pitää teksti riittävän yleisellä tasolla, jotta yleiskuva ei hautautuisi yksityiskohtien alle. Halusimme kirjaan myös runsaasti visualisointeja, koska monet asiat hahmottuvat paljon helpommin kuvan avulla. Kun perusasian on ymmärtänyt, siihen on paljon helpompi alkaa lisätä tarkempia yksityiskohtia niin paljon kuin itse haluaa.

Kaikki koodaa

Meille oli Vladan kanssa alusta asti selvää, että kirjaan tulisi faktojen lisäksi myös tarinoita. Halusimme kertoa, että IT-alalle on mahdollista päätyä hyvin erilaisia reittejä ja monenlaisista taustoista. Ilman esikuvia ei välttämättä tule mieleen, että IT-alalle voi suuntautua myös myöhemmin kuin suoraan koulun penkiltä.

Kirjan kirjoittamisessa varmaan suurin haaste oli kokonaisuuden laajuus. Miten me ikinä osaisimme valita kirjaan järkevän kokonaisuuden asioita ja kirjoittaa niistä oikealla tarkkuustasolla? Ja koska mekään emme tiedä kaikesta kaikkea, miten me saamme hankittua sen osaamisen, että kirjoitamme valituista asioista jotain olennaista? Ja mielellään ilman suurempia virheitä.

Aiheen laajuus johti lopulta siihen, että kirjoitimme ihan älyttömän paljon enemmän tekstiä kuin mitä yhteen kirjaan kannattaa laittaa. Jos kaikki oltaisiin runnottu kirjaan, siitä olisi tullut varmaan tuhatsivuinen järkäle, jota kukaan ei olisi jaksanut lukea. Vaikka mielestämme olimme pysyneet aika yleisellä tasolla, piti suurin osa sisällöstä vielä karsia pois. Osin kokonaisia lukuja, osin iso osa jäljelle jäävien lukujen sisällöstä. Pääosin tämä karsinta oli ehdottomasti hyväksi kokonaisuuden kannalta. Silti on välillä sellainen olo, että ”kyllä tuostakin asiasta pitäisi kirjassa jotain olla.” Ja toisaalta, ”oliko tuo nyt niin tärkeä asia, että piti jättää kirjaan”. Moni muukin rajaus olisi varmasti ollut perusteltu.

Kuten yksi IT-alalla työskentelevä ystäväni totesi: ”Tää kirjan laajuus suhteessa pituuteen tekee kyl sen että kirjan jokaisen lauseen takana on joku ihan oikea ammattihaara jossa ihmiset tekee monta vuotta töitä ja puolien välimerkkien takana piilossa toinen mokoma joille ei nyt ollut vielä tilaa.”

Kun lopullinen teksti oli pääosin lyöty lukkoon, piti vielä miettiä kuvitus. Osin etsimme ideakuvia netistä, osin hahmottelimme niitä itse. Meillä oli onneksi ihana graafikko, joka onnistuneesti teki kirjaan selkiyttäviä kuvituksia jopa minun epämääräisten lyijykynäsyherrysteni perusteella. 

Lisäksi piti miettiä muitakin visuaalisia elementtejä. Koska niin monet asiat kirjassa liittyvät muihin siellä esitettyihin asioihin, oli tarpeen kertoa lukijalle, mistä asioista ylipäätään löytyy kirjasta lisätietoa, ja missä tuo tieto sijaitsee. Nettisivuille tuollainen sisäinen linkitys on helppo tehdä, mutta miten ihmeessä sen toteuttaa paperikirjaan? Ja vielä niin, että linkitys löytyy helposti, muttei haittaa lukemista. Mielestäni onnistuimme tässä lopulta aika hyvin.

Koko prosessiin meni alkuideoinnista painotuoreeseen kirjaan yli kaksi vuotta. Välissä koronakin hidasti kirjoittamista, kun yht’äkkiä lapset olivatkin koko ajan kotona, ja muiden hommien lisäksi piti jatkuvasti laittaa ruokaa, tyhjentää ja täyttää tiskikonetta ja vielä opettaa vastahakoiselle teinille elokuva-arvostelun kirjoittamista ja CV:n tekemistä Canvalla.

Nyt, kun kirja on vihdoin käsissä, jännittää ihan kauheasti se, millaisen vastaanoton se saa. Tällaiseen projektiin laittaa itsensä likoon niin paljon, että on vaikea olla ottamatta arvostelua henkilökohtaisesti. Positiivinen palaute tietysti lämmittää ihan valtavasti!

*

Lue lisää Kaikki koodaa -kirjasta täältä. Kirja on saatavilla myös e-kirjana. Löydät sen kaikista tunnetuista e- ja äänikirjapalveluista.

Jaa tämä:
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Kirjailijablogi: Laura Gustafsson: Elämä yltäkylläisyyden jälkeen

Tämän viikon Innon kirjailijablogin vieraana on Laura Gustafsson. Gustafsson käsittelee riemastuttavasti ryöpsähtelevässä uutuusromaanissaan Rehab nykyihmistä, joka hukkuu tavaran ja merkityksettömyyden mereen. Ryönän ja roskan läpi purjehditaan maailmaan, jossa tavaran, kulutuksen ja hyvinvoinnin ei ole pakko kytkeytyä yhteen.

*

Kirja on helpointa kirjoittaa, jos sanat pystyy osoittamaan jollekulle: jos tuntee tarvetta kommunikoida jotakin sanomatta jäänyttä eikä pysty puhumaan henkilölle suoraan. Kirjoittamisen kautta kykenee olemaan mielikuvitusyhteydessä häneen, jolle haluaisi puhua, ja käsittelemään suhdetta tekstissä – vaikka sitten hyvinkin etäännytetysti.

Kuva: Velda Parkkinen

Romaaniin voi toki myös luoda henkilöhahmon, johon projisoida tunteitaan. (Kirjailijat ehkä ovat hieman surullista porukkaa. Niitä lapsia, jotka uskovat olevansa muita fiksumpia, mutta eivät saa sanaa suustaan silloin kun pitäisi.)

Rehabin kirjoittaminen ei ollut helppoa. Se oli usein epätoivoista rynkyttämistä, ruudun tuijottamista juhannuksena saaressa, vaikka olisi ollut kiinnostavia ihmisiä ympärillä, yksityiskohtien loputonta hiomista, kunnes koko yksityiskohta on hinkattu pois typeränä ja tarpeettomana. Kiusallisia tilanteita, kun kumppanin entinen puoliso muutti juuri siihen maantieteelliseen pisteeseen, josta kertomus alkaa. Hyvin yksinäistä touhua, koska kirjan maailma tuntui tekovaiheessa niin kummalliselta ja hahmottomalta, ettei siitä voinut puhua kenellekään. Henkilöhahmoistakaan ei ollut seuraa, sillä aloin uskoa heihin vasta aivan viimehetkillä.

En kyennyt osoittamaan Rehabia kenellekään. Halusin käsitellä suhdetta ihmistä laajempaan entiteettiin: markkinatalouteen ja mukavaan, ihanaan elämään, jonka kapitalismi mahdollistaa pienelle olentojen eliitille, johon itsekin lukeudun. Ristiriitaa, kun ymmärtää, että hyvän elämän pitäisi merkitä jotain muuta kuin se tässä tilanteessa merkitsee, eikä pysty uskottelemaan itselleen, että se kestävämpi versio hyvästä elämästä olisi aidosti houkutteleva. Kenties kuntoutuksessa ei kuulukaan olla hauskaa.

On selvää, että meidän liianhyvinvoivien on arvioitava suhteemme hyvinvointiin uudelleen. Hyvinvointimme perustuu jatkuvasti kasvavaan velanottoon. Velkaa otetaan tulevaisuudelta, sitä otetaan muilta maanosilta, muilta olennoilta, eikä sitä ole aikomuskaan maksaa takaisin. Tämä velka ei ole rahaa, olisikin – rahahan on pelkkä sopimus. Sen sijaan maa, vesi ja ilma ovat olemassa tai olematta ihmisten sopimuksista riippumattomia.

Rationaalinen eläin ei missään nimessä ylikuluttaisi luontoa, koska ymmärtäisi sen johtavan ennemmin tai myöhemmin omaan sukupuuttoon.

Mutta kun hyvinvoiminen on niin kivaa ja helppoa ja on tylsää luopua kivoista ja helpoista jutuista. Luulen, että juuri ajatus luopumisesta on ongelma. Syntyy kuvitelma askeesista, joka aiheuttaa tuskaa ja hampaidenkiristelyä mutta jolla voi sentään saada hyväksyntää lajitovereiltaan. Ihmiset pitävät kaupanteosta. Pitäisi luopumisen sijaan saada tilalle. Entä kun kaikkea on jo helvetti liikaa?!

Näen suhteen tavaraan ja muuhun ihmistekoiseen olennaisena pohdittaessa olemistamme maailmassa. Meillä on paha tapa kehittää pakkomielteitä ja addiktoitua itse keksimiimme tai jalostamiimme asioihin: peleihin, lääkkeisiin, shoppailuun, alkoholiin, sokeriin, elektroniikkaan, vauhtiin, rakastumiseen, ihmissuhteisiin, kemikaaleihin, rahaan, urheiluun jne. Addiktio supistaa maailmankuvaa. Ehkä koko läntinen kulttuuri on silkkaa addiktiota, sillä maailmankuvamme on kaventunut katsomaan ainoastaan sitä, minkä olemme itse kyhänneet. Annamme animistisia merkityksiä puhelimille, vaatteille, kulttuurin tuotteille, mutta muut eläimet ja kasvit miellämme koneen kaltaisina. Näkemättä jää oikeastaan kaikki, mikä todella olisi elämän kannalta tärkeää.

Riippuvuutemme on pohjimmiltaan riippuvuutta öljystä. Edullinen, ihanasti pirskahteleva polttoaine on viimeisen sadanviidenkymmenen vuoden rakentanut maailman sellaisena kuin sen tällä hetkellä tunnemme. Öljy tuo meille ravintomme: intensiivinen maataloustuotanto pyörii öljyn voimalla. Öljy vie meidät lähi-Prismaan ja kaukaisiin maihin. Öljyyn verhoamme öljyiset tavaramme ja jopa öljyllä marinoidun, öljyä mikromuovin muodossa sisuksissaan kantavan itsemme. Öljyn poraaminen ja räjäyttely polttomoottorissa on ihmiskunnan lyhytnäköisimpiä ideoita, mutta samalla öljy asettaa meidät suhteeseen niin pitkän ajan kanssa, että sitä tekisi mieli kutsua ikuisuudeksi. Moottoreissa kupliva aine on peräisin muinaisista olennoista, se on hapettomiin olosuhteisiin, oikeaan lämpötilaan ja riittävän paineen alle pujahtanutta orgaanista ainesta; elämän kiertokulusta karannutta hiiltä, joka nousee poltettaessa ilmakehään ja viimeistelee oman kuoleman kiertokulkunsa. Ei ole ihme, että öljyyn liitetään monissa yhteyksissä noituus tai musta magia. Mutta noituuden toimija ei ole ihminen. Ihminen on vain se onneton, joka manasi suuren muinaisen takaisin maan pinnalle.

Tavaroiden taikamaailmassa syvä aika kohtaa Marie Kondon, tuon aineettoman enkelin, joka paljastuikin antikristukseksi kun ryhtyi kauppaamaan kotinsa tyhjentäneille opetuslapsilleen uutta kamaa. Kyllä, minä menin Sokokselle ja hypistelin hänen siunaamiaan säilytysratkaisuja enkä poistunut ennen kuin omistin niistä muutaman ja ne tekivät elämästäni paremman. Hetkonen. Sokos? Prisma? Kuulostaa kaupalliselta yhteistyöltä. Ei ole. Minulle on puhuttu näistä tietyistä postmoderneista mieskirjailijoista, joita en ole lukenut. Joku heistä namedroppaili hienoja tuotemerkkejä tekstiinsä ja loi tällä tavoin nousukkuutta henkilöhahmoon ja hänen maailmaansa. Tämä oli kai jotenkin uraauurtavaa. Halusin lätkiä omaan tekstiini mahdollisimman arkisia tuotemerkkejä, niitä, jotka yhdistävät maassamme varakkaat ja köyhät, brändejä, joiden äärelle me kaikki kokoonnumme.

Munuais- ja maksaliiton (!) nettisivulla sanotaan: ”Kuntoutuminen tarkoittaa, että oppii elämään aktiivista ja itselle merkityksellistä elämää uudessa tilanteessa.” Rehabia kirjoittaessa halusin tutkia, mikä on nykytila, josta pitäisi kuntoutua, ja miten olisi mahdollista nauttia aivan toisenlaisesta olemisesta. Kulttuurimme ongelma on levittäytyminen. Syvänteistä vapautetut ikivanhat henget sallivat meidän luoda pitkiä laahuksia ja suunnattomia airueita ajallisesti, paikallisesti ja sitä mukaa mielellisesti. Vaikutuksemme kumuloituu kaoottisesti: emme omasta pisteestämme näe, millaisia sykäyksiä energiaintensiiviset tekomme ovat saaneet ja saavat liikkeelle.

Kari Hotakainen oli huolissaan siitä, vaikuttaako äänikirjan konsepti siihen, miten kirjailija kirjoittaa kirjansa (kuin kirjan kirjoittaminen olisi jotenkin pyhä muuttumaton?!). Itse olen juuri lakannut ajattelemasta sitä, miten kirjoittamani asiat ja ilmiöt (ja tuotemerkit) kääntyisivät vieraalle kielelle ja toisen maan kulttuuriin. Olen alkanut uskoa paikallisuuteen, paikallaan pysymiseen, kommunikointiin omasta paikastaan käsin. Tai suin, korvin, tuoksuin, kylkiviivan avulla, miten nyt mieliikään kommunikoida.

Kirjailijakuva: Velda Parkkinen

Jaa tämä:
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Kirjailijablogi: Ei jälkeäkään -teoksen kirjoittajat Tiina Saari ja Maiju Majamaa kertovat, miten elämäntarinat oikein valikoituivat kirjaan

Tietokirjailijat Tiina Saari ja Maiju Majamaa avaavat blogissaan, miten syntyi teos Ei jälkeäkään – 11 suomalaista kadonnutta ja kaivattua. Miksi mukana on Anni Törnin tarina, vaikka hänen kohtalonsa selvisi nopeasti?  Kirja on saatavilla myös e- ja äänikirjana.

Tässä blogikirjoituksessa kerromme kirjastamme yksin ja yhdessä, vuorotellen. Maiju kertoo, mistä hän sai idean teokseen. Tiina paljastaa lisää projektin erilaisten vaiheiden taustoista.

 ”Halusin kadonneiden läheisten äänen kuuluviin.”
– Maiju

 2000-luvun loppupuolella vietin pidennetyn viikonlopun opiskelukavereideni kanssa Dublinissa Irlannissa. Pistäydyin kirjakaupassa, sillä halusin ostaa itselleni luettavaa kotimatkalle. Irlantilaisen kirjailija Barry Cumminsin bestselleriksi noussut Missing: Ireland´s disappeared kiinnitti huomioni. Teoksessa on katoamistapauksia, jotka koskettavat paikallisia yhä vuosikymmenten jälkeen.

Kirja oli ensikosketukseni katoamistapauksiin. Sen tarinat piirsivät tarkat kuvat kadonneiden elämästä ja heidän läheistensä tuskasta. Myöhemmin olen seurannut katoamistapauksia tiiviisti uutisissa ja internetin keskustelupalstoilla. Kun aloitin työni toimittajana vuonna 2010, aloin kirjoittaa katoamistapauksista myös itse.

Kaikkien näiden vuosien aikana päässäni muhi ajatus, että haluaisin kirjoittaa kirjan kadonneista suomalaisista. Halusin kadonneiden läheisten äänen kuuluviin. Miltä tuntuu, kun rakas äiti, isä, veli, sisko, ystävä tai työtoveri ei enää palaa takaisin kotiin? Miten kadonneen läheiset selviävät ristiriitaisten tunteiden myllerryksessä? Miten elämää ravisuttavan tragedian jälkeen voi jatkaa eteenpäin?

Syksyllä 2018 kerroin kirjaideastani hyvälle ystävälleni ja entiselle kollegalleni Tiina Saarelle, jonka ammattitaitoa toimittajana ja kirjoittajana olen aina arvostanut. Ajattelin, että annamme idean vielä hautua, mutta toisin kävi! Kirjaprojektimme nytkähti vauhdilla eteenpäin.

Meillä oli alusta alkaen selkeä, yhteinen päämäärä: kirjamme toteutetaan kadonneita ja heidän läheisiään kunnioittaen. Kun tarjosimme ideaa kirjasta kustannusyhtiöille, Into Kustannus innostui heti yhteistyöstä kanssamme.

”Tosielämässä tulee harvoin vastaan onnellisia loppuja.”
Tiina

Kun Maiju ehdotti kirjan tekoa kadonneista, halusin heti tarttua työhön. Milloinkaan ei voi tietää, mitä elämässä tapahtuu – ja ajattelin, että kolmenkympin tienoilla on ryhdyttävä oikeasti toteuttamaan unelmiaan. Ensin lähdin mukaan kirjaprojektiin, sitten otin kotia kaivanneen sekarotuisen koiran asuntooni riehumaan.

Edellisenä kesänä olin työskennellyt toimittajana maakuntalehti Länsi-Savon deskissä Mikkelissä. Helteisenä heinäkuuna 2018 savonlinnalainen Antti Törn julkaisi Facebook-sivullaan julkisen päivityksen, jossa hän toivoi tietoja Mikkelissä asuneen sisarensa liikkeistä. Soitin poliisille, joka vahvisti myös etsivänsä kadonneeksi ilmoitettua 29-vuotiasta Anni Törniä. Katoamiseen johtanut tapahtumaketju selvisi poikkeuksellisen nopeasti yhden viikon aikana. Syyksi paljastui henkirikos. Annin tarina jäi mieleni sopukoihin, se kosketti eri tavoin ja enemmän kuin mikään muu uutinen tuona vuonna.

Moni on kysynyt, miksi valitsimme kirjaan juuri nämä tapaukset. Ajatuksena oli kerätä kokoon eri tavoin kadonneiden ja löytyneiden elämäntarinoita eri vuosikymmeniltä. Annin traaginen tarina on kirjamme kokonaisuudessa esimerkki siitä, että katoamisen syynä on henkirikos, jonka poliisit ovat saaneet selvitettyä. Miten läheiset pystyvät käsittelemään sen, että heidän rakkaansa on surmattu?

Myös kustantamo toivoi, että teoksessa olisi päätöksensä saaneita katoamistarinoita. Olimme samaa mieltä: kirjassa olisi ollut liikaa toistoa, jos olisimme kertoneet 12 mysteeriä vailla vastauksia. Kaikki alkujaan harkitsemamme katoamistapaukset eivät päätyneet kansien väliin. Noin kymmenen tavoittelemaamme haastateltavaa kieltäytyi kertomasta läheisensä tarinaa. Yksi kadonneen selvittämätön kohtalo jäi viime hetkillä pois, koska lähiomainen ei jaksanut enää repiä arpiaan auki julkisuutta varten.

Emme yllättyneet, että hyvin päättyneitä katoamistarinoita ei löytynyt. Tosielämässä tulee harvoin vastaan onnellisia loppuja, jos ihminen on jäänyt kadoksiin pitkäksi aikaa. Oma lukunsa ovat ne harvat, jotka ovat tarkoituksella omasta aloitteestaan kadonneet läheisiltään. Niinkin voi halutessaan tehdä vapaassa maailmassa.

Hilkan elämäntarinan yhtenä lähteenä oli yli 500-sivuinen tutkintamateriaali.”
– Maiju

Kirjamme vanhin elämäntarina on nastolalaisen Hilkka Laitisen. Perheenäiti katosi kotoaan vuonna 1972. Koska Hilkan katoamisesta on lähes 50 vuotta aikaa, hänen katoamistaan alkujaan tutkineet poliisit eivät olleet enää tavoitettavissa. Hilkan tyttären ja KRP:n Sisä-Suomen yksikön rikoskomisario Paavo Tuomisen haastatteluiden lisäksi Hilkan elämäntarinan yhtenä lähteenä oli poliisin yli 500-sivuinen tutkintamateriaali.

Tutkintamateriaalin perinpohjaiseen läpikäymiseen kului useita päiviä, jopa viikkoja. Materiaalin kokoaminen tarinaksi oli haastava urakka, sillä yksityiskohtia riitti. Poliisi oli vuosikymmenien aikana kuullut kymmeniä ja kymmeniä ihmisiä, jotka olivat jollain tapaa kytköksissä Hilkkaan. Hilkan tytär selvensi meille parhaansa mukaan 1970-luvun tutkintamateriaalin kohtia, joita ulkopuolisen saattoi olla vaikea tulkita. Esimerkiksi oli hankala hahmottaa Hilkan kotitalon kokonaisuutta ilman kunnollista piirrosta tai kuvia.

Yksi kirjamme tapauksista on varmasti lähes kaikille suomalaisille tuttu. Tamperelainen 16-vuotias Raisa Räisänen katosi lokakuisena yönä vuonna 1999. Hänen kohtalonsa on ollut vuosia säännöllisesti esillä mediassa. Toisin kuin Hilkan tarinan kokoamisessa, Raisan tarinassa emme saaneet käsiimme yhtäkään poliisin asiakirjaa. Hänen katoamisensa tutkinta on yhä auki, joten tutkintamateriaali on salassa pidettävää. Kirjassa Raisan tarina rakentuu hänen pikkusiskonsa ja tutkinnanjohtaja Paavo Tuomisen haastatteluihin sekä median uutisointiin.

”Hän teki vaikutuksen kertomalla kaunistelematta karusta perhe-elämästä.”
– Tiina

Ensimmäinen haastateltavamme oli omainen, jonka kadonnut läheinen päätyi kirjaan nimimerkillä J-P. Tapasin haastateltavan ostoskeskuksen kahvilan nurkassa. Hän teki vaikutuksen kertomalla kaunistelematta karusta perhe-elämästä. J-P:n elämäntarina on traaginen kertomus osattomuudesta, joka usein siirtyy sukupolvelta toiselle. Kävimme J-P:n omaisen kanssa teekupillisilla vielä uudestaan kirjan julkaisun jälkeen. Toisin kuin J-P, hän on löytänyt elämälleen suunnan.

Kirjaan tekemäni toinen haastattelu tapahtui Porin poliisiasemalla. En matkustanut turhaan junalla seitsemää tuntia Suomen poikki Mikkelistä länsirannikolle – vierailu paljastui nimittäin antoisaksi. Rikosylikonstaapeli Tapio Rantanen Lounais-Suomen poliisista oli yksi heistä, joista oli suuri apu kirjan tarinoiden kasaamisessa. Sain häneltä materiaalia samalla kertaa kahteen porilaiseen elämäntarinaan: Vesa Frantsilaan ja Ari Saarilammeen.

Kumpikin kirjamme porilaisista oli oman tiensä kulkija. Tallinnassa kadonnutta Aria etsivät ja kaipasivat monet ystävät, jotka muistelivat miestä mielellään kirjaamme varten. Vesaa puolestaan ei ollut kaivannut kukaan 15 vuoteen. Oli surullista ymmärtää, että joskus ihminen voi elää elämäänsä niin yksin, ettei hänen katoamistaan huomata vuosikausiin. Vesan polveilevan tarinan kirjoitin lähes yhdeltä istumalta, kun taas Arin ystävien kanssa puhuin puhelimessa pitkähköt tovit. Lopulta vielä poikkesin lomareissulla Tallinnan satamassa, kuuntelin laitureiden natinaa ja lokkien kirkunaa.

Todennäköisesti eniten aikaa käytin 18-vuotiaan raumalaisen Markus Leväniemen elämäntarinaan. Kävin haastattelemassa hänen vanhempiaan Raumalla ja etsin sosiaalisen median kautta saksalaisen au pairin, joka oli mukana Markuksen tiettävästi viimeiseksi jääneellä risteilyllä. Kirjoitin Markuksen tarinan alun uudestaan useita kertoja ennen kuin olin siihen tyytyväinen kirjallisen ilmaisun näkökulmasta. Koskettavinta oli se, kuinka läheiset olivat kuvitelleet, millainen aikuisen Markuksen elämästä olisi muotoutunut. Heidän kertomansa perusteella uskonkin, että Markuksesta olisi kasvanut muut ihmiset huomioiva ja rehti mies.

Hioimme tekstiä vielä muutamia päiviä ennen kuin kirja lähti käsistämme eteenpäin.”
– Tiina ja Maiju

Kirjaprosessimme kesti kaiken kaikkiaan noin puolitoista vuotta. Työstimme kirjaa pääosin töidemme ohella, apurahojen ansiosta saimme pidettyä pari kuukautta kirjoitusvapaata. Haastatteluiden ja asiakirjoihin perehtymisen lisäksi kävimme paitsi katoamispaikoilla myös Kansalliskirjastossa tutkimassa vuosikymmenten takaisia lehtileikkeitä.

Alkuvuonna 2020 kirjamme tarinat olivat kirjoitettuina tiedostoina. Emme aavistaneet, että vielä yksi suuritöinen vaihe olisi edessä. Aloimme editoida toistemme tekstejä niin paljon kuin töiden ohessa vain ikinä pystyimme. Tarkistimme yksityiskohtia, faktoja ja kertomusten rakenteen loogista etenemistä. Pyrimme esimerkiksi selvittämään tarkoin, millaisella alueella Riina Mäkinen ja Erik Sarin katosivat. Hioimme tekstiä vielä muutamia päiviä ennen kuin kirja lähti käsistämme eteenpäin kustantamoon oikolukuun ja kasattavaksi.

Julkaisun jälkeen olemme saaneet kiitosta arvokkaasta suhtautumisesta kadonneisiin, löydettyihin ja heidän läheisiinsä. Emme voi kiittää kylliksi heitä, jotka avasivat elämänsä kipeintä menetystä kirjamme sivuilla. Ilman kadonneiden ja löydettyjen läheisiä kirjaa ei olisi syntynyt.

Lue lisää kirjasta Ei jälkeäkään – 11 suomalaista kadonnutta ja kaivattua. Saatavilla myös e- ja äänikirjana.

Jaa tämä: