Avainsana-arkisto: kirja

Lataa alkuperäinen kuva ▼

Musiikillinen elämäkerta Aki Sirkesalosta paljastaa millainen koko kansan rakastama huippumuusikko oli kulisseissa

Uransa aikana yli 100 000 levyä myyneen Sirkesalon elämästä on kerrottu vielä verrattain vähän. Tuore elämäkerta Aki Sirkesalo – Musiikki soi raottaa ensimmäistä kertaa verhoja muusikon rikkaaseen historiaan ja musiikin siivittämään arkeen.

”Musiikki groovasi. Se ei ollut rockia, se ei ollut iskelmää, se oli aivan jotain muuta…”

Sirkesalo olisi täyttänyt kuluvana vuonna 60 vuotta

Aki Sirkesalo – Musiikki soi on ensimmäinen kirja huippumuusikko Aki Sirkesalon urasta ja tämän liian varhain päättyneestä elämästä. Teos uppoutuu Aki Sirkesalon elämään muusikkona ja musiikkitoimittajana ja käy läpi hänen intohimoista taivaltaan musiikin parissa. Jo pienenä Sirkesalon sisällä soi bändi, jonka musiikki siirtyi vihkoihin ja demokaseteille. Hän omaksui eri musiikkityylejä progesta punkiin ja reggaesta souliin. Vuonna 1995 ilmestyneen Mielenrauhaa-albumin myötä määrätietoisen musiikintekijän visio ja Suomen kansan maku kohtasivat toisensa. Ensimmäinen soololevy oli välitön menestys.

”Tšeljabinskiin saavuttua Aki kaiken lisäksi sairastui…Paikallisessa sairaalassa kielimuuri oli korkea, mutta hoitohenkilökunta tuntui ymmärtävän vaivan.

”Ne laitto siellä kurkkuun jotain mömmöä ja piikkiä perseeseen ja verenpainelääkkeitä”, Aki kertoi kotiuduttuaan Rumban haastattelussa Timo Pennaselle.

Juuri tuon piikin asianosaiset muistavat hyvin. Lääkettä annosteltiin julmetun kokoisesta ”truutasta”, josta Aki päättäväisesti alkuun kieltäytyi… Pitkin hampain Aki otti lääkkeen vastaan, ja oireet hävisivät. Mitä lääkettä ruiskussa oli, ei tiedä kukaan. Ja ehkä parempi niin.”

Valovoimainen musiikkipiirien isähahmo

Sirkesalon musiikillinen elämäkerta perustuu haastatteluihin ja arkistomateriaaleihin. Haastatteluja ovat antaneet lukuisat Akin ystävät, yhteistyökumppanit, musiikkialan vaikuttajat ja aikalaismuusikot.

Sessiot saatiin nippuun aivan joulun alla, ja niinpä Aki halusi kutsua Suomessa paikalla olevan työryhmän studioon kuuntelemaan lopputulosta. Tunnelma oli katossa, sillä kaikki osapuolet olivat tyytyväisiä levyyn. Rupeaman jälkeen olisi hyvä ottaa iisisti… Aki oli lähdössä studiolta suoraan lentokentälle ja sieltä Thaimaan Khao Lakiin. Nylund soitti hänelle taksin, jota odotellessa Ala-Kojola jäi vielä ovenpieleen juttelemaan Akin kanssa. Ison porukan jouluntoivotukset olivat veljelliset ja halailun täyteiset. Kukaan ei tiennyt, että ne jäisivät lopullisiksi jäähyväisiksi.”

Antti Luukkanen ja Laura Haarala kuvaavat kirjassaan taitavasti ja avoimesti Sirkesalon elämän eri puolia sekä kehitystä nuoresta muusikonalusta koko kansan rakastamaksi taiteilijaksi. Aki Sirkesalo jätti kuulijoihinsa valovoimaisuudessaan lähtemättömän vaikutuksen, joka huokuu elämäkerrassa haastateltujen henkilöiden kertomuksissa.

Antti Luukkanen (s. 1975) on koko ikänsä musiikin parissa viihtynyt toimittaja. Hän on kirjoittanut Soundiin vuodesta 1998 lähtien artistihaastatteluja sekä levyarvosteluja. Akaan Viialassa asuva Luukkanen on erityisen kiinnostunut suomalaisen populaarikulttuurin ja rockin historiasta.

Akaan Toijalasta kotoisin oleva Laura Haarala (s. 1982) on musiikkialan asiantuntija, joka on erikoistunut populaarimusiikkiin ja -kulttuuriin ja musiikkialan tuotantoihin. Haarala on vaikuttanut kulttuurialan yhdistyksissä, laulanut useissa yhtyeissä ja kirjoittanut mm. Bändin käsikirjan (2018) Aiju Salmisen ja Hanna Kauppisen kanssa.

Jaa tämä:
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Mikä on kullan hinta perheelle, jonka elämäntyyli ja toimeentulo perustuu kullan etsimiseen?

Milla Peltosen kirja Äidin kullat kertoo yhdestä Suomen menestyneimmästä kullankaivajasta Marjut Telilästä ja hänen perheestään sekä ammattimaisen kullankaivuun poliittisesta alasajosta.

Suvivirsi ja lähtö pohjoiseen. Niin alkoivat Mikan ja Amin lapsuuden kesät 1970-luvulla. Äiti Marjutilla oli hirveä polte Lappiin huuhtomaan kultaa, joten isä Riston ei auttanut muu kuin viedä äiti ja poikakullat kesiksi Lemmenjoelle.

Naisia ei kullankaivajissa 1970-luvulla juuri ollut. Heitä oli totuttu näkemään kultakentillä lähinnä ”repunvahteina” tai keittäjinä. Marjut Telilä (1943–2007) olikin ihan toista maata. Hän kehittyi alan ammattilaiseksi ja löysi mammuttimaisia hippuja. Marjutia kutsutaan jopa kullankaivuun kuningattareksi. Hänelle olikin tärkeää olla ensimmäisenä koneella kaivetulla rännillä seulomassa.

Marjut halusi aina olla ensimmäinen ihminen, joka koskettaa maaemon syliin kätkeytyneitä miljoonien vuosien ikäisiä kultahippuja – ainakin, jos kyseessä oli vähänkin isompi jyvänen. Ehkä hän ajatteli eräiden muinaiskansojen tapaan, että kullassa on jotain jumalallista tai pyhää. Jotakin, minkä ensi kosketuksesta saa yliluonnollista voimaa. Sen vuoksi hän hoiti mielellään myös vaskauksen ja muun loppuputsailun, jossa kimalsi työn lopputulos.”

Uusi kaivoslaki hautaa kullankaivun ammattimaisimman osan Suomessa

Marjutin jäljissä myös perheen miehet, Ami, Mika ja isä Risto kehittyivät alan huipuiksi. Telilöiden nimissä on puolet Suomen TOP10-kultahippulöydöistä. Kirjassa päähenkilöt puhuvat arkailematta elämästään ja siitä, millainen hinta kullalla oli.

Vuosien saatossa koko perhe ryhtyi etsimään kultaa ammattina ja elinkeinona, kunnes vuonna 2011 astui voimaan uusi kaivoslaki. Se kielsi koneellisen irtokullankaivuun Lemmenjoen kansallispuistossa 1.7.2020 alkaen. Uusi laki päätti parinkymmenen ammattikullankaivajan uran. Lemmenjoen irtokullankaivajien konemonttujen maisemoinnin määräaika on kesäkuun lopulla. Erityistä on kuitenkin se, että isot ylikansalliset yritykset saavat melko vapaasti harjoittaa kaivostoimintaa Suomessa edelleen.

Milla Peltonen on tietokirjailija, joka asuu Virroilla. Häntä kiinnostavat epätyypilliset elämäntavat ja -tarinat sekä yksilön ja yhteiskunnan yhteentörmäykset. Koulutukseltaan Peltonen on kirjallisuudentutkija ja väitellyt Hannu Salaman yhteiskunnallisista romaaneista. Vuonna 2016 häneltä ilmestyi Salaman elämää ja tuotantoa käsittelevä teos Paperilla seisova perkele, joka sai erinomaiset arvostelut. Hänen tietokirjansa Erakot (2020) kertoo 1900- ja 2000-luvun yksineläjistä. Teos sai kiittävää palautetta sekä kriitikoilta että suurelta yleisöltä.

Jaa tämä:
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Elämme nettiaikaa, jossa identiteettimme on maailman keskipiste ja huijaaminen lyö leiville

Kolmekymppisen yhdysvaltalaistoimittajan kriittinen katsastus netin ja somen vaikutuksesta identiteettiimme, markkinaystävällisestä ihannenaiseudesta, hääkultista sekä uskonnon ekstaasista. 

Yhdeksänosainen esseekokoelma muodostaa myös kirjoittajan oman kasvutarinan. Jia Tolentino on kasvanut Texasissa filippiiniläissirtolaisvanhempien esikoisena, megakirkon uskonnollisissa piireissä. Hän kertoo nuoruudesta realityohjelman osallistujana ja aikuisuudesta osana ikäpolvea, jolle huijaamisesta on tullut periamerikkalainen hyve ja itsepetoksesta osallisuuden edellytys.

Jia Tolentino käy läpi nykykulttuuria, taitavasti yhdistäen journalistiikkaa, yhteiskunta- ja kulttuurikriitiikkiä henkilökohtaisella otteella. Hän tulkitsee aikamme erityispiirteitä omaleimaisella tyylillään ja sijoittaa itsensä lempeän huumorin saattamana osaksi sen ilmiöitä. Esikoiskirjailija tuottaa sivu sivun jälkeen teräviä huomioita, joiden jälkeen niin tyttökirjat, leggingsit kuin raiskausuutisointi näyttävät erilaisilta.

Jia Tolentino on yhdysvaltalainen toimittaja, joka kuuluu arvostetun The New Yorkerin toimitukseen. Trikkipeili on hänen esikoiskirjansa. Teos on noussut kansainväliseen kulttiasemaan sekä päässyt palkintoehdokkaaksi ja bestsellerlistoille. Tolentinoa on kuvailtu jopa aikamme terävimmäksi kulttuurikriitikoksi ja verrattu niin Joan Didioniin, Susan Sontagiin kuin Rebecca Solnitiin.

Jia Tolentinon esikoiskirja Trikkipeili

Kirjan on suomentanut Aura Nurmi.

Tutustu kirjaan verkkokaupassamme!

Jaa tämä:
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Ajanhallinnan opas ”Tehokkuuden taika” avuksi uudenvuoden lupauksiin

Jos odotat enemmän viikonloppua kuin maanantaita, on syytä pysähtyä pohtimaan tilannetta ja lukea tämä kirja.

Vuodenvaihteessa ilmestyvä Leo Straniuksen Tehokkuuden taika kertoo miten itseään voi johtaa ja aikaansa hallita. Kirjassaan Stranius käy läpi viisi perusajatusta ajanhallinnasta sekä kuvaa rutiinien ja tapojen voimaa. Teos sisältää kolmen askeleen mallin asioiden hoitamiseen sekä vinkit aamuun, iltapäivään ja iltaan.

Kirja syntyi ajanhallintavalmennuksien pohjalta. Tehokkaana ajan hallitsijana tunnettu Stranius järjesti ensimmäisen valmennuksen ystäviensä pyynnöstä 2015 ja sen jälkeen kyselyjä alkoi tulla säännöllisesti eri tahoilta.

Teos sopii erityisen hyvin itsenäistä tieto- ja asiantuntijatyötä tekeville.

Leo Stranius on toimitusjohtaja ja yhteiskunnallinen vaikuttaja. Hänet tunnetaan ekologisen elämäntavan puolestapuhujana. Stranius on hallintotieteiden maisteri ja hän on opiskellut yksityisten ja julkisten yhteisöiden johtamista. Aiemmin Leo Straniukselta on julkaistu elämäkerta Ekoistin muistelmat (2019).

Arvostelukappaleet:
arvostelukappaleet@intokustannus.fi

Haastattelupyynnöt:
riikka.kamppi@intokustannus.fi, 040 572 9733

Jaa tämä:
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Emilia Kukkalan ”Kaiken jälkeen” Savonia-palkintoehdokkaana

”Kaiken jälkeen” on riemukas ja raivokas kertomus merkityksen etsimisestä sekä rakkaudesta rassausta kaipaaviin autoihin, lähtöihin ja totuuteen.

Emilia Kukkalan esikoisromaani Kaiken jälkeen on valittu Savonia-kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi. Savonia-palkinto jaetaan vuosittain tunnustuspalkintona savolaiselle kirjailijalle kyseisenä vuonna julkaistusta merkittävästä kaunokirjallisesta teoksesta. Muut vuoden 2021 ehdokkaat ovat: Antti Heikkinen: Latu (WSOY), Martta Kaukonen: Terapiassa (WSOY), JP Koskinen: Haukansilmä (Like), Sirpa Kähkönen: Vihreä Sali (Otava) ja Maritta Lintunen: Boriksen lapset (WSOY).

Palkintoraadin perustelut: ”Kukkalan esikoisromaanissa etsitään omaa itseä, elämän merkitystä, totuutta menneestä, mutta eletään tässä hetkessä. Kukkalan teksti on virkistävän elävää, rosoista ja voimakasta, se luo komediaa ja tragediaa tässä ajassa. Kirjan henkilöt elävät Euroopan sykkeessä sekä keskellä korpea kaukana kaikesta. Kirjan päähenkilö on kirjallisuudessa uudenlainen naishahmo: traaginen antisankari.”

Emilia Kukkala on kirjailija ja toimittaja, joka tekee myös taidekritiikkiä. Esikoisromaanissaan hän etsii vastausta kysymykseen, mikä lopulta on tärkeää. Päähenkilön vimmainen ryntäily ympäri Eurooppaa rinnastuu ihmiskunnan hortoiluun ekokriisin todellisuudessa, kytö tien päälle yhteiskunnan öljyriippuvuuteen. Kukkalan kieli on poikkeuksellisen omaleimaista, tarkkanäköistä ja voimakasta, henkilöt ja miljööt kaunokirjallisuudessa vähemmän nähtyjä. Kukkalan esseitään on julkaistu muun muassa Nuoressa Voimassa ja Suomen arvostelijain liiton vuosikirjassa Kritiikin ääniä (2020). Hän on  myös toinen Luokkavallan vahtikoirat -tietokirjan (Into 2016) kirjoittajista ja on ollut mukana tekemässä Mureneva valtio -tietokirjaa (Kulttuurivihkot 2021).

Savonia-palkintoraatiin kuuluvat Varpu Puskala, Nina Pelli, Riitta Cederberg, Seppo Kononen, Auli Poutiainen, Lissu Rossi, Petri Tossavainen, Jussi Tuovinen ja Kari Turunen.

Palkinto jaetaan 9.12. ja sen suuruus on 12 000 euroa.

Haastattelupyynnöt:
emmi-julia.lepisto@intokustannus.fi/ 0409135292

Arvostelukappaleet:
arvostelukappaleet@intokustannus.fi

Jaa tämä:
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Tänään 20 vuotta täyttävän Radio Suomipopin historia julkaistaan upeana juhlakirjakokonaisuutena

Radio Suomipop on ollut jo kahdenkymmenen vuoden ajan osana suomalaisten arkea ja juhlaa. Juhlavuoden kruunaa lokakuussa ilmestyvä uudenlainen kirjakokonaisuus.


Tänään 20 vuotta täyttävän Radio Suomipopin historia julkaistaan upeana juhlakirjakokonaisuutena.

Radio Suomipop on ollut jo kahdenkymmenen vuoden ajan osana suomalaisten arkea ja juhlaa. Juhlavuoden kruunaa lokakuussa ilmestyvä uudenlainen kirjakokonaisuus.

Into Kustannus julkaisee lokakuussa yhdessä Nelonen Media -radioiden kanssa Radio Suomipop – Suomalaisuuden soundtrack –juhlakirjakokonaisuuden. Kanavan monitahoista historiaa juhlistetaan printtiteoksella ja uudenlaisella audiotuotannolla, joka yhdistää äänikirjan ja kuunnelman omaksi formaatikseen. Juhlakirjakokonaisuuden kansi tulee olemaan odottamisen arvoinen helmi juhlavuodelle.

”Juhlakirjakokonaisuuden eri formaatit tulevat kukin omalta osaltaan syventymään kirjan kokemuksellisuutta: uudenlainen audiotuotanto lähtee kuuntelijan näkökulmasta liikkeelle yhdistäen muun muassa perinteisiä äänikirjan, kuunnelman ja podcastin ominaisuuksia toisiinsa. Painetusta kirjasta tulee taas visuaalisesti vaikuttava kokonaisuus, jonka luokse haluaa palata kerta toisensa jälkeen.” toteaa Innon äänikirjakustantaja Camilla Gabrielsson.

Radio Suomipop on kahdenkymmenen vuoden aikana vakiinnuttanut asemansa suomalaisessa populaarikulttuurikentässä. Kanavan persoonat – mm. Jaajo Linnonmaa, Anni Hautala, Juha Perälä ja Hovimuusikko Ilkka ovat nousseet radiotaivaalla aivan omaan galaksiinsa. Radio Suomipop on ollut vuosien saatossa myös mahdollistavana ponnahduslautana lukuisille kotimaisille artisteille. Esimerkiksi Lauri Tähkä ja Arttu Wiskari lähtivät lentoon juuri Suomipopin siivittäminä.

”Valitsin rautakapassa asiakkaalle tapetteja ja kuulin, kuinka Suomipopilta pärähti eetteriin Mökkitie. Sen jälkeen myivät tarvikkeita jo muut jätkät. Suomipopin musavelhot antoivat minulle ja biisilleni mahdollisuuden!” Näin kauniisti kertoo kanavan merkityksestä uralleen Arttu Wiskari. ”Olen maksanut velkaani Suomipopille tunnollisesti – sillä se olin minä, joka lahjoitti heille Hovimuusikon.”

Ja Lauri Tähkä jatkaa: ”Pakko myöntää – Tyttörukka oli hitti jo syntyessään, mutta Suomipop teki siitä megahitin!”

Painettu kirja sisältää reilusti paljastuksia ja runsaasti ennen julkaisemattomia valokuvia kanavan vieraista, risteilyistä, festareilta ja studion syövereistä. Kanavan vannoutuneiden fanien kohtaloilla on kirjassa oma, tärkeä roolinsa. Monet kuuntelijat ovat rytmittäneet koko elämänsä kanavan kanssa samaan tahtiin. Radio Suomipop – Suomalaisuuden soundtrack –juhlakirjan sisällöntuotannosta vastaa kirjailija Antto Terras.

”Juhlakirjakokonaisuuden myötä lukijat ja kuuntelijat pääsevät vieläkin lähemmäksi Suomen rakastetuimpien radioäänien elämää. Kirja antaa myös tekijöille mahdollisuuden kertoa myös ne hiemoimmat, mutta myös ne noloimmat hetket radiotaajuuksilla”, kertoo Radio Suomipop -radiokanavan ohjelmapäällikkö Sami Virtanen.

Lisätietoja:

Into Kustannus: Camilla Gabrielsson / 0456682223 / camilla.gabrielsson@intokustannus.fi

Nelonen Media: Sami Virtanen / 0505957024 / sami.virtanen@sanoma.com

Lue lisää kirjasta täältä.

Jaa tämä:
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Kirjailijablogi: Maria von Kügelgen: ”Ilman esikuvia ei välttämättä tule mieleen, että IT-alalle voi suuntautua myös myöhemmin”

Tämän viikon Innon kirjailijablogin vierailevana kynänä on Maria von Kügelgen, jolta on julkaistu yhdessä Vlada Laukkosen kanssa uutuuskirja Kaikki koodaa – Päivitä itsesi – Käytännön opas ajankohtaisiin digitaitoihin. Kaikki koodaa selittää helppotajuisesti ja runsaiden kuvien avulla pääpiirteet monesta IT-osaamiseen liittyvistä asiasta.

*

Suhtauduin nuorempana tietokoneisiin lähinnä epäluuloisesti. En muista, että lapsuudenkodissani olisi edes ollut tietokonetta. Joskus kavereiden luona näin satunnaisesti tietokoneella pelaamista.

Kuva: Klaus Welp

Lukion jälkeen menin opiskelemaan oikeustiedettä. Silloin tutustuin sähköpostiin, ohjelmina olivat elm ja pine. Aloin myös kirjoittaa esseitä tekstinkäsittelyohjelmistoilla. Ensimmäisen kerran kävin millään nettisivulla vasta yliopistosta valmistumiseni jälkeen. En olisi tuolloin uskonut, että tulen myöhemmin päätymään töihin ATK:n pariin.

Valmistuttuani toimin pitkään Verohallinnossa veroasiantuntijana. Työyhteisön nuorimpiin kuuluvana päädyin vähitellen epäviralliseksi ATK-tueksi. Kehittelin lisäksi töissä pieniä apuvälineitä työn helpottamiseksi, esimerkiksi Excelissä toimivia verolaskureita asiakaspalvelun avuksi ja wiki-pohjaista tiedonhallintaa. Yhä useammin tuli vastaan se, etten ymmärtänyt asioita tarpeeksi tai osannut tehdä sitä, mitä olisin halunnut.

Myöhemmin pääsin osallistumaan myös verotuksen tietojärjestelmien kehittämiseen. Ei minulla silloin ollut mitään muuta osaamista kuin verotusosaamista. Aika pian huomasin, että olisi hyvä varmaan ymmärtää jotain myös ohjelmistojen tekemisestä.

Ystävän kannustamana päädyin Helsingin yliopistoon opiskelemaan tietojenkäsittelytiedettä. Ei minulla ollut mitään urasuunnitelmaa tai tarkempaa ajatusta siitä, millaisiin töihin päätyisin opintojen jälkeen. En ollut varma edes siitä, tulenko suorittamaan tutkintoa valmiiksi vai en.

Muistan vieläkin sen opintojen alun turhautumisen, ahdistuksen ja kyyneleet, kun mikään ei tuntunut onnistuvan enkä mistään saanut kokonaiskuvaa siitä, mitä oikein oltiin tekemässä. Monta kertaa teki mieli luovuttaa.

Nämä muistot olivat mielessäni siinä vaiheessa, kun Vlada Laukkonen kyseli ihmisiä mukaan kirjoittamaan kirjaa IT-alan perusteista. Toivoin, että onnistuisimme kirjoittamaan kirjan, jonka avulla pystyisimme auttamaan muita samassa tilanteessa olevia. 

Meillä oli tavoitteena pitää teksti riittävän yleisellä tasolla, jotta yleiskuva ei hautautuisi yksityiskohtien alle. Halusimme kirjaan myös runsaasti visualisointeja, koska monet asiat hahmottuvat paljon helpommin kuvan avulla. Kun perusasian on ymmärtänyt, siihen on paljon helpompi alkaa lisätä tarkempia yksityiskohtia niin paljon kuin itse haluaa.

Kaikki koodaa

Meille oli Vladan kanssa alusta asti selvää, että kirjaan tulisi faktojen lisäksi myös tarinoita. Halusimme kertoa, että IT-alalle on mahdollista päätyä hyvin erilaisia reittejä ja monenlaisista taustoista. Ilman esikuvia ei välttämättä tule mieleen, että IT-alalle voi suuntautua myös myöhemmin kuin suoraan koulun penkiltä.

Kirjan kirjoittamisessa varmaan suurin haaste oli kokonaisuuden laajuus. Miten me ikinä osaisimme valita kirjaan järkevän kokonaisuuden asioita ja kirjoittaa niistä oikealla tarkkuustasolla? Ja koska mekään emme tiedä kaikesta kaikkea, miten me saamme hankittua sen osaamisen, että kirjoitamme valituista asioista jotain olennaista? Ja mielellään ilman suurempia virheitä.

Aiheen laajuus johti lopulta siihen, että kirjoitimme ihan älyttömän paljon enemmän tekstiä kuin mitä yhteen kirjaan kannattaa laittaa. Jos kaikki oltaisiin runnottu kirjaan, siitä olisi tullut varmaan tuhatsivuinen järkäle, jota kukaan ei olisi jaksanut lukea. Vaikka mielestämme olimme pysyneet aika yleisellä tasolla, piti suurin osa sisällöstä vielä karsia pois. Osin kokonaisia lukuja, osin iso osa jäljelle jäävien lukujen sisällöstä. Pääosin tämä karsinta oli ehdottomasti hyväksi kokonaisuuden kannalta. Silti on välillä sellainen olo, että ”kyllä tuostakin asiasta pitäisi kirjassa jotain olla.” Ja toisaalta, ”oliko tuo nyt niin tärkeä asia, että piti jättää kirjaan”. Moni muukin rajaus olisi varmasti ollut perusteltu.

Kuten yksi IT-alalla työskentelevä ystäväni totesi: ”Tää kirjan laajuus suhteessa pituuteen tekee kyl sen että kirjan jokaisen lauseen takana on joku ihan oikea ammattihaara jossa ihmiset tekee monta vuotta töitä ja puolien välimerkkien takana piilossa toinen mokoma joille ei nyt ollut vielä tilaa.”

Kun lopullinen teksti oli pääosin lyöty lukkoon, piti vielä miettiä kuvitus. Osin etsimme ideakuvia netistä, osin hahmottelimme niitä itse. Meillä oli onneksi ihana graafikko, joka onnistuneesti teki kirjaan selkiyttäviä kuvituksia jopa minun epämääräisten lyijykynäsyherrysteni perusteella. 

Lisäksi piti miettiä muitakin visuaalisia elementtejä. Koska niin monet asiat kirjassa liittyvät muihin siellä esitettyihin asioihin, oli tarpeen kertoa lukijalle, mistä asioista ylipäätään löytyy kirjasta lisätietoa, ja missä tuo tieto sijaitsee. Nettisivuille tuollainen sisäinen linkitys on helppo tehdä, mutta miten ihmeessä sen toteuttaa paperikirjaan? Ja vielä niin, että linkitys löytyy helposti, muttei haittaa lukemista. Mielestäni onnistuimme tässä lopulta aika hyvin.

Koko prosessiin meni alkuideoinnista painotuoreeseen kirjaan yli kaksi vuotta. Välissä koronakin hidasti kirjoittamista, kun yht’äkkiä lapset olivatkin koko ajan kotona, ja muiden hommien lisäksi piti jatkuvasti laittaa ruokaa, tyhjentää ja täyttää tiskikonetta ja vielä opettaa vastahakoiselle teinille elokuva-arvostelun kirjoittamista ja CV:n tekemistä Canvalla.

Nyt, kun kirja on vihdoin käsissä, jännittää ihan kauheasti se, millaisen vastaanoton se saa. Tällaiseen projektiin laittaa itsensä likoon niin paljon, että on vaikea olla ottamatta arvostelua henkilökohtaisesti. Positiivinen palaute tietysti lämmittää ihan valtavasti!

*

Lue lisää Kaikki koodaa -kirjasta täältä. Kirja on saatavilla myös e-kirjana. Löydät sen kaikista tunnetuista e- ja äänikirjapalveluista.

Jaa tämä:
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Millaisia ovat hetket, joina pysähdymme? Nimekkäiden suomalaisten kirjailijoiden esseitä sisältävä ”Pakopiste” ilmestyy 1.12.

Pakopiste-kokoelmassa kuvataan erikokoisia todellisuuksia, joissa pysähtyminen on välttämätöntä. Teos on yritys nähdä ja ymmärtää mitä siitä voi seurata.

Mitä tapahtuu kun kaikki ympäröivä näyttää vähän erilaiselta ja löydämme itsemme toivomasta, ettei paluuta entiseen ole?

Elämä ei tunne rajoja, normaalia tai epänormaalia. Mitä tiiviimmäksi elo muuttuu, sitä kirkkaammin merkitykselliset asiat ja kohtaamiset näyttäytyvät.

1.12. julkaistavan, pysähtymistä kuvaavan Pakopiste-kokoelman nimekkääseen kirjailijakaartiin kuuluvat Hannu-Pekka Björkman, Annina Holmberg, Nina Honkanen, Juha Hurme, Jenni Kirves, Tommi Melender, Antti Nylén, Hannu Raittila, Juha Seppälä ja Helena Sinervo.

”Kirjallisuus ei ole keskustelupalsta. Kirjailija ei pyydä lupaa eikä etsi lukijan suostumusta. Kirjailija on Jumala.” – J. Seppälä

”Haluaisin osata kuolla yhä useammille asioille ja valinnoille.” – H. Sinervo

”Se, että sain kerran viikossa istua sohvalla ja katsoa telkkaria jonkun kanssa, piti mut ihmisenä ja nahoissani. Adidaksen t-paidankin sain Seijalta. Se lämmittää yhä.”
– J. Hurme

Kirjan idean takaa löytyvät kirjailija Nina Honkanen ja näyttelijä Hannu-Pekka Björkman: ”Ajatus esseekokoelmasta tuli keväällä auringon ja kuun näyttäytyessä samassa kuvassa. Eikä kokoelmaan kutsuttuja kirjailijoita tarvinnut kauaa miettiä.” Mukaan lähti hieno kattaus maamme eturivin kirjailijoita. Björkman ja Honkanen ovat olleet lukemastaan vaikuttuneita: ”Jokaisen kirjailijan kertomuksella on oma pakoton kohtansa näiden kansien välissä.”, he toteavat kokoelmasta.


kuva: Laura Malmivaara

Jaa tämä:
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Jussi Halla-aho – Epävirallinen elämäkerta paljastaa persoonan ja maailmankuvan

Kirja perustuu Halla-ahon hyvin tuntevien ihmisten haastatteluihin sekä mittavaan arkistojen läpikäyntiin ja tekstianalyysiin.

”Halla-ahon yhteiskunnallisesta asemasta on tullut niin merkittävä, että tämä kirja oli pakko tehdä”, sanoo Lauri Nurmi. Nurmi perkasi läpi Jussi Halla-ahon kokonaisuudessan useiden tuhansien sivujen mittaisen Scripta-blogin sekä haastatteli yli 50 ihmistä, joista osa tuntee Halla-ahon intiimisti.

Tästä aineistosta syntyi kertomus taitavan sanankäyttäjän noususta politiikan huipulle sekä analyysi hänen ajattelustaan ja persoonasta imagon takana.

Kirja kuvaa, miten kulttuurisuvun vesan akateeminen ura tyssäsi mielipidekirjoituksiin, mutta ne myös nostivat Halla-ahon aina puolueen puheenjohtajaksi saakka.

Kirja kertoo millainen lapsi Halla-aho oli sukulaistensa silmin, hänen vanhemmistaan, kouluajoista ja yliopistosta sekä minkälainen mies hänestä tuli isänä ja aviomiehenä.

Teos paljastaa Halla-ahon todellisen maailmankuvan ja määrätietoisen pyrkimyksen valtaan sekä kuinka taitavasti hän on onnistunut muokkaamaan muiden käsityksiä itsestään.

Lauri Nurmi on tietokirjailija ja politiikan toimittaja Iltalehdessä. Hän sai 2017 Suomen Kuvalehden journalistipalkinnon. Aiemmin Nurmi on kirjoittanut kirjat Perussuomalaisten hajoamisen historia sekä yhdessä Matti Mörttisen kanssa Sauli Niinistö – Mäntyniemen herra ja Antti Rinne – Koko tarina.

Jussi Halla-aho – Epävirallinen elämäkerta ilmestyy 15.10. (embargo 15.10. klo 12). Painetun kirjan voi saada edellisenä päivänä Helsingissä tai voimme postittaa kirjan muualle Suomeen 14.10. Pdf ei ole jakelussa lainkaan.

Haastattelupyynnöt ja arvostelukappaleet: hallaaho@intokustannus.fi

Jaa tämä:
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Kirjailijablogi: Vlada Laukkonen: ”Tarvitsin vain yhden oven, joka aukeaisi minulle”

Tämän viikon Innon kirjailijablogin vierailevana kynänä on Vlada Laukkonen, jolta on julkaistu yhdessä Maria von Kügelgenin kanssa uutuuskirja Kaikki koodaa – Päivitä itsesi – Käytännön opas ajankohtaisiin digitaitoihin. Kaikki koodaa selittää helppotajuisesti ja runsaiden kuvien avulla pääpiirteet monesta IT-osaamiseen liittyvistä asiasta. 

*

Lapsuuden kodissani ei ollut tietokonetta. Sain ensimmäisen ikioman tietokoneen, kun 19-vuotiaana lähdin Rovaniemelle opiskelemaan taiteen maisteriksi. Sitä ennen pääsin käyttämään tietokonetta vain kirjastossa, kaverin luona ja tietenkin

Kirjailijakuva: Klaus Welp

koulussa. Koulun ja lukion aikana tykkäsin kaikista ATK-kursseista ja yritin ottaa niitä mahdollisimman paljon. Joitakin kursseja suoritin jopa kaksi kertaa huvin vuoksi. Koulun ATK-kursseilla ei käyty ohjelmoinnin perusteita, vaan niiden sisältö keskittyi enemmän ohjelmien käyttöön. Lukiossa päätin, että haluan mennä opiskelemaan mediaa. Minulle ei tullut mieleenkään, että voisin lähteä opiskelemaan ohjelmointia. Sellainen vaihtoehto tuntui silloin hyvin kaukaiselta ja utopistiselta. Jälkikäteen ajateltuna olisin valinnut ohjelmoinnin, jos siitä vaihtoehdosta olisi kerrottu tai olisin tuntenut jonkun, joka ohjelmoi työkseen. Minulla ei ollut esikuvia, eikä lähipiirissä ollut ketään, joka olisi töissä teknologian parissa. Niinpä päädyin koodaamisen pariin monen mutkan kautta.

 

Ennen etsin aina esikuvia, joista voisin ottaa mallia. Rakastin kirjoja ja elokuvia, joissa päähenkilö monien vaikeuksien kautta saa henkilökohtaisen voiton. Luin neroista, jotka osoittivat ihmeellisiä kykyjä jo lapsina. Vertasin itseäni sellaisiin ihmisiin ja koin turhautumisen. En ollut mitenkään erikoinen. En ollut matemaattisesti lahjakas eikä minulla ollut mitään erikoisia taitoja.

 

Vuonna 2017 tapahtui läpimurto minun elämässä. Olin juuri valmistunut taiteen maisteriksi ja minun oli vaikea löytää töitä. Halusin päästä sellaiseen työtehtävään, jossa voisin vähän koodata. Koodaamisessa minua kiehtoi luomisen mahdollisuus. Minulla ei ollut kuitenkaan osaamista, koulutusta eikä kokemusta sellaisesta työstä. Päätin oppia koodaamaan itsenäisesti kotona samalla kun hain töitä. Se oli aika radikaali päätös ja sitä seurasi hyvin tuskallinen ja ahdistava aika. En tiennyt mistä minun pitäisi aloittaa, mitä ja miten opiskella. En tuntenut ketään, joka olisi tehnyt jotain vastaavaa. Minä päätin, etten aio etsiä esikuvia, enkä aio kyseenalaistaa omaa päätöstäni. Mitä sitten, jos en ole opiskellut alaa? Mitä sitten, jos minulle tulee kieltäviä vastauksia joka paikasta? Mitä sitten, jos kaikki ovet pysyvät kiinni? Enhän minä tarvitse monta ovea. Tarvitsen vain yhden oven, joka aukeaisi minulle.

Se ovi lopulta aukesi.

Vuosi 2017 oli ahdistuksen, tuskan ja henkilökohtaisten voittojen vuosi. Silloin perustin (puolivahingossa) LevelUP Koodarit -ryhmän Facebookissa tarjoamaan koodaamisesta kiinnostuneille naisille vertaistukea. Ennen ryhmän perustamista koin olevani hyvin yksinäinen omien ajatusteni kanssa. Ryhmän suosio ja nopea kasvu osoitti, etten olekaan yksin.

Kaikki nämä tapahtumat toimivat pohjana Kaikki koodaa -kirjalle. Silloin kun opettelin itsenäisesti koodaamaan, minulla oli vaikeuksia etsiä tietoa. En tiennyt mitä minun pitäisi opiskella ja mistä pitäisi aloittaa. En tiennyt mikä tieto on ajankohtaista ja mikä ei. Olisin halunnut silloin löytää jonkinlaisen tietopaketin, josta löytyisi vastauksia kysymyksiini.

Kaikki koodaa -kirja on kuin iso palapeli, jossa jokainen pala on asetettu omalle paikalle ja yhdistetty muihin paloihin. Aloittelijan on helppo ymmärtää kirjan avulla mihin mikäkin käsite liittyy.

Kirjasta löytyy myös monta inspiroivaa henkilötarinaa. Olen päässyt tutustumaan moneen mahtavaan ihmiseen LevelUP Koodarit -ryhmän avulla. Halusin saada näiden ihmisten äänet kuuluviin ja kertoa, ettei tarvitse olla nuori tai matemaattisesti lahjakas saadakseen unelmatyön IT-alalta. Motivaatio ja halu oppia riittää.

Lue lisää Kaikki koodaa -kirjasta täältä. Kirja on saatavilla myös e-kirjana. Löydät sen kaikista tunnetuista e- ja äänikirjapalveluista.

Jaa tämä:
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Kirjailijablogi: Laura Gustafsson: Elämä yltäkylläisyyden jälkeen

Tämän viikon Innon kirjailijablogin vieraana on Laura Gustafsson. Gustafsson käsittelee riemastuttavasti ryöpsähtelevässä uutuusromaanissaan Rehab nykyihmistä, joka hukkuu tavaran ja merkityksettömyyden mereen. Ryönän ja roskan läpi purjehditaan maailmaan, jossa tavaran, kulutuksen ja hyvinvoinnin ei ole pakko kytkeytyä yhteen.

*

Kirja on helpointa kirjoittaa, jos sanat pystyy osoittamaan jollekulle: jos tuntee tarvetta kommunikoida jotakin sanomatta jäänyttä eikä pysty puhumaan henkilölle suoraan. Kirjoittamisen kautta kykenee olemaan mielikuvitusyhteydessä häneen, jolle haluaisi puhua, ja käsittelemään suhdetta tekstissä – vaikka sitten hyvinkin etäännytetysti.

Kuva: Velda Parkkinen

Romaaniin voi toki myös luoda henkilöhahmon, johon projisoida tunteitaan. (Kirjailijat ehkä ovat hieman surullista porukkaa. Niitä lapsia, jotka uskovat olevansa muita fiksumpia, mutta eivät saa sanaa suustaan silloin kun pitäisi.)

Rehabin kirjoittaminen ei ollut helppoa. Se oli usein epätoivoista rynkyttämistä, ruudun tuijottamista juhannuksena saaressa, vaikka olisi ollut kiinnostavia ihmisiä ympärillä, yksityiskohtien loputonta hiomista, kunnes koko yksityiskohta on hinkattu pois typeränä ja tarpeettomana. Kiusallisia tilanteita, kun kumppanin entinen puoliso muutti juuri siihen maantieteelliseen pisteeseen, josta kertomus alkaa. Hyvin yksinäistä touhua, koska kirjan maailma tuntui tekovaiheessa niin kummalliselta ja hahmottomalta, ettei siitä voinut puhua kenellekään. Henkilöhahmoistakaan ei ollut seuraa, sillä aloin uskoa heihin vasta aivan viimehetkillä.

En kyennyt osoittamaan Rehabia kenellekään. Halusin käsitellä suhdetta ihmistä laajempaan entiteettiin: markkinatalouteen ja mukavaan, ihanaan elämään, jonka kapitalismi mahdollistaa pienelle olentojen eliitille, johon itsekin lukeudun. Ristiriitaa, kun ymmärtää, että hyvän elämän pitäisi merkitä jotain muuta kuin se tässä tilanteessa merkitsee, eikä pysty uskottelemaan itselleen, että se kestävämpi versio hyvästä elämästä olisi aidosti houkutteleva. Kenties kuntoutuksessa ei kuulukaan olla hauskaa.

On selvää, että meidän liianhyvinvoivien on arvioitava suhteemme hyvinvointiin uudelleen. Hyvinvointimme perustuu jatkuvasti kasvavaan velanottoon. Velkaa otetaan tulevaisuudelta, sitä otetaan muilta maanosilta, muilta olennoilta, eikä sitä ole aikomuskaan maksaa takaisin. Tämä velka ei ole rahaa, olisikin – rahahan on pelkkä sopimus. Sen sijaan maa, vesi ja ilma ovat olemassa tai olematta ihmisten sopimuksista riippumattomia.

Rationaalinen eläin ei missään nimessä ylikuluttaisi luontoa, koska ymmärtäisi sen johtavan ennemmin tai myöhemmin omaan sukupuuttoon.

Mutta kun hyvinvoiminen on niin kivaa ja helppoa ja on tylsää luopua kivoista ja helpoista jutuista. Luulen, että juuri ajatus luopumisesta on ongelma. Syntyy kuvitelma askeesista, joka aiheuttaa tuskaa ja hampaidenkiristelyä mutta jolla voi sentään saada hyväksyntää lajitovereiltaan. Ihmiset pitävät kaupanteosta. Pitäisi luopumisen sijaan saada tilalle. Entä kun kaikkea on jo helvetti liikaa?!

Näen suhteen tavaraan ja muuhun ihmistekoiseen olennaisena pohdittaessa olemistamme maailmassa. Meillä on paha tapa kehittää pakkomielteitä ja addiktoitua itse keksimiimme tai jalostamiimme asioihin: peleihin, lääkkeisiin, shoppailuun, alkoholiin, sokeriin, elektroniikkaan, vauhtiin, rakastumiseen, ihmissuhteisiin, kemikaaleihin, rahaan, urheiluun jne. Addiktio supistaa maailmankuvaa. Ehkä koko läntinen kulttuuri on silkkaa addiktiota, sillä maailmankuvamme on kaventunut katsomaan ainoastaan sitä, minkä olemme itse kyhänneet. Annamme animistisia merkityksiä puhelimille, vaatteille, kulttuurin tuotteille, mutta muut eläimet ja kasvit miellämme koneen kaltaisina. Näkemättä jää oikeastaan kaikki, mikä todella olisi elämän kannalta tärkeää.

Riippuvuutemme on pohjimmiltaan riippuvuutta öljystä. Edullinen, ihanasti pirskahteleva polttoaine on viimeisen sadanviidenkymmenen vuoden rakentanut maailman sellaisena kuin sen tällä hetkellä tunnemme. Öljy tuo meille ravintomme: intensiivinen maataloustuotanto pyörii öljyn voimalla. Öljy vie meidät lähi-Prismaan ja kaukaisiin maihin. Öljyyn verhoamme öljyiset tavaramme ja jopa öljyllä marinoidun, öljyä mikromuovin muodossa sisuksissaan kantavan itsemme. Öljyn poraaminen ja räjäyttely polttomoottorissa on ihmiskunnan lyhytnäköisimpiä ideoita, mutta samalla öljy asettaa meidät suhteeseen niin pitkän ajan kanssa, että sitä tekisi mieli kutsua ikuisuudeksi. Moottoreissa kupliva aine on peräisin muinaisista olennoista, se on hapettomiin olosuhteisiin, oikeaan lämpötilaan ja riittävän paineen alle pujahtanutta orgaanista ainesta; elämän kiertokulusta karannutta hiiltä, joka nousee poltettaessa ilmakehään ja viimeistelee oman kuoleman kiertokulkunsa. Ei ole ihme, että öljyyn liitetään monissa yhteyksissä noituus tai musta magia. Mutta noituuden toimija ei ole ihminen. Ihminen on vain se onneton, joka manasi suuren muinaisen takaisin maan pinnalle.

Tavaroiden taikamaailmassa syvä aika kohtaa Marie Kondon, tuon aineettoman enkelin, joka paljastuikin antikristukseksi kun ryhtyi kauppaamaan kotinsa tyhjentäneille opetuslapsilleen uutta kamaa. Kyllä, minä menin Sokokselle ja hypistelin hänen siunaamiaan säilytysratkaisuja enkä poistunut ennen kuin omistin niistä muutaman ja ne tekivät elämästäni paremman. Hetkonen. Sokos? Prisma? Kuulostaa kaupalliselta yhteistyöltä. Ei ole. Minulle on puhuttu näistä tietyistä postmoderneista mieskirjailijoista, joita en ole lukenut. Joku heistä namedroppaili hienoja tuotemerkkejä tekstiinsä ja loi tällä tavoin nousukkuutta henkilöhahmoon ja hänen maailmaansa. Tämä oli kai jotenkin uraauurtavaa. Halusin lätkiä omaan tekstiini mahdollisimman arkisia tuotemerkkejä, niitä, jotka yhdistävät maassamme varakkaat ja köyhät, brändejä, joiden äärelle me kaikki kokoonnumme.

Munuais- ja maksaliiton (!) nettisivulla sanotaan: ”Kuntoutuminen tarkoittaa, että oppii elämään aktiivista ja itselle merkityksellistä elämää uudessa tilanteessa.” Rehabia kirjoittaessa halusin tutkia, mikä on nykytila, josta pitäisi kuntoutua, ja miten olisi mahdollista nauttia aivan toisenlaisesta olemisesta. Kulttuurimme ongelma on levittäytyminen. Syvänteistä vapautetut ikivanhat henget sallivat meidän luoda pitkiä laahuksia ja suunnattomia airueita ajallisesti, paikallisesti ja sitä mukaa mielellisesti. Vaikutuksemme kumuloituu kaoottisesti: emme omasta pisteestämme näe, millaisia sykäyksiä energiaintensiiviset tekomme ovat saaneet ja saavat liikkeelle.

Kari Hotakainen oli huolissaan siitä, vaikuttaako äänikirjan konsepti siihen, miten kirjailija kirjoittaa kirjansa (kuin kirjan kirjoittaminen olisi jotenkin pyhä muuttumaton?!). Itse olen juuri lakannut ajattelemasta sitä, miten kirjoittamani asiat ja ilmiöt (ja tuotemerkit) kääntyisivät vieraalle kielelle ja toisen maan kulttuuriin. Olen alkanut uskoa paikallisuuteen, paikallaan pysymiseen, kommunikointiin omasta paikastaan käsin. Tai suin, korvin, tuoksuin, kylkiviivan avulla, miten nyt mieliikään kommunikoida.

Kirjailijakuva: Velda Parkkinen

Jaa tämä:
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Kirjailijablogi: Ei jälkeäkään -teoksen kirjoittajat Tiina Saari ja Maiju Majamaa kertovat, miten elämäntarinat oikein valikoituivat kirjaan

Tietokirjailijat Tiina Saari ja Maiju Majamaa avaavat blogissaan, miten syntyi teos Ei jälkeäkään – 11 suomalaista kadonnutta ja kaivattua. Miksi mukana on Anni Törnin tarina, vaikka hänen kohtalonsa selvisi nopeasti?  Kirja on saatavilla myös e- ja äänikirjana.

Tässä blogikirjoituksessa kerromme kirjastamme yksin ja yhdessä, vuorotellen. Maiju kertoo, mistä hän sai idean teokseen. Tiina paljastaa lisää projektin erilaisten vaiheiden taustoista.

 ”Halusin kadonneiden läheisten äänen kuuluviin.”
– Maiju

 2000-luvun loppupuolella vietin pidennetyn viikonlopun opiskelukavereideni kanssa Dublinissa Irlannissa. Pistäydyin kirjakaupassa, sillä halusin ostaa itselleni luettavaa kotimatkalle. Irlantilaisen kirjailija Barry Cumminsin bestselleriksi noussut Missing: Ireland´s disappeared kiinnitti huomioni. Teoksessa on katoamistapauksia, jotka koskettavat paikallisia yhä vuosikymmenten jälkeen.

Kirja oli ensikosketukseni katoamistapauksiin. Sen tarinat piirsivät tarkat kuvat kadonneiden elämästä ja heidän läheistensä tuskasta. Myöhemmin olen seurannut katoamistapauksia tiiviisti uutisissa ja internetin keskustelupalstoilla. Kun aloitin työni toimittajana vuonna 2010, aloin kirjoittaa katoamistapauksista myös itse.

Kaikkien näiden vuosien aikana päässäni muhi ajatus, että haluaisin kirjoittaa kirjan kadonneista suomalaisista. Halusin kadonneiden läheisten äänen kuuluviin. Miltä tuntuu, kun rakas äiti, isä, veli, sisko, ystävä tai työtoveri ei enää palaa takaisin kotiin? Miten kadonneen läheiset selviävät ristiriitaisten tunteiden myllerryksessä? Miten elämää ravisuttavan tragedian jälkeen voi jatkaa eteenpäin?

Syksyllä 2018 kerroin kirjaideastani hyvälle ystävälleni ja entiselle kollegalleni Tiina Saarelle, jonka ammattitaitoa toimittajana ja kirjoittajana olen aina arvostanut. Ajattelin, että annamme idean vielä hautua, mutta toisin kävi! Kirjaprojektimme nytkähti vauhdilla eteenpäin.

Meillä oli alusta alkaen selkeä, yhteinen päämäärä: kirjamme toteutetaan kadonneita ja heidän läheisiään kunnioittaen. Kun tarjosimme ideaa kirjasta kustannusyhtiöille, Into Kustannus innostui heti yhteistyöstä kanssamme.

”Tosielämässä tulee harvoin vastaan onnellisia loppuja.”
Tiina

Kun Maiju ehdotti kirjan tekoa kadonneista, halusin heti tarttua työhön. Milloinkaan ei voi tietää, mitä elämässä tapahtuu – ja ajattelin, että kolmenkympin tienoilla on ryhdyttävä oikeasti toteuttamaan unelmiaan. Ensin lähdin mukaan kirjaprojektiin, sitten otin kotia kaivanneen sekarotuisen koiran asuntooni riehumaan.

Edellisenä kesänä olin työskennellyt toimittajana maakuntalehti Länsi-Savon deskissä Mikkelissä. Helteisenä heinäkuuna 2018 savonlinnalainen Antti Törn julkaisi Facebook-sivullaan julkisen päivityksen, jossa hän toivoi tietoja Mikkelissä asuneen sisarensa liikkeistä. Soitin poliisille, joka vahvisti myös etsivänsä kadonneeksi ilmoitettua 29-vuotiasta Anni Törniä. Katoamiseen johtanut tapahtumaketju selvisi poikkeuksellisen nopeasti yhden viikon aikana. Syyksi paljastui henkirikos. Annin tarina jäi mieleni sopukoihin, se kosketti eri tavoin ja enemmän kuin mikään muu uutinen tuona vuonna.

Moni on kysynyt, miksi valitsimme kirjaan juuri nämä tapaukset. Ajatuksena oli kerätä kokoon eri tavoin kadonneiden ja löytyneiden elämäntarinoita eri vuosikymmeniltä. Annin traaginen tarina on kirjamme kokonaisuudessa esimerkki siitä, että katoamisen syynä on henkirikos, jonka poliisit ovat saaneet selvitettyä. Miten läheiset pystyvät käsittelemään sen, että heidän rakkaansa on surmattu?

Myös kustantamo toivoi, että teoksessa olisi päätöksensä saaneita katoamistarinoita. Olimme samaa mieltä: kirjassa olisi ollut liikaa toistoa, jos olisimme kertoneet 12 mysteeriä vailla vastauksia. Kaikki alkujaan harkitsemamme katoamistapaukset eivät päätyneet kansien väliin. Noin kymmenen tavoittelemaamme haastateltavaa kieltäytyi kertomasta läheisensä tarinaa. Yksi kadonneen selvittämätön kohtalo jäi viime hetkillä pois, koska lähiomainen ei jaksanut enää repiä arpiaan auki julkisuutta varten.

Emme yllättyneet, että hyvin päättyneitä katoamistarinoita ei löytynyt. Tosielämässä tulee harvoin vastaan onnellisia loppuja, jos ihminen on jäänyt kadoksiin pitkäksi aikaa. Oma lukunsa ovat ne harvat, jotka ovat tarkoituksella omasta aloitteestaan kadonneet läheisiltään. Niinkin voi halutessaan tehdä vapaassa maailmassa.

Hilkan elämäntarinan yhtenä lähteenä oli yli 500-sivuinen tutkintamateriaali.”
– Maiju

Kirjamme vanhin elämäntarina on nastolalaisen Hilkka Laitisen. Perheenäiti katosi kotoaan vuonna 1972. Koska Hilkan katoamisesta on lähes 50 vuotta aikaa, hänen katoamistaan alkujaan tutkineet poliisit eivät olleet enää tavoitettavissa. Hilkan tyttären ja KRP:n Sisä-Suomen yksikön rikoskomisario Paavo Tuomisen haastatteluiden lisäksi Hilkan elämäntarinan yhtenä lähteenä oli poliisin yli 500-sivuinen tutkintamateriaali.

Tutkintamateriaalin perinpohjaiseen läpikäymiseen kului useita päiviä, jopa viikkoja. Materiaalin kokoaminen tarinaksi oli haastava urakka, sillä yksityiskohtia riitti. Poliisi oli vuosikymmenien aikana kuullut kymmeniä ja kymmeniä ihmisiä, jotka olivat jollain tapaa kytköksissä Hilkkaan. Hilkan tytär selvensi meille parhaansa mukaan 1970-luvun tutkintamateriaalin kohtia, joita ulkopuolisen saattoi olla vaikea tulkita. Esimerkiksi oli hankala hahmottaa Hilkan kotitalon kokonaisuutta ilman kunnollista piirrosta tai kuvia.

Yksi kirjamme tapauksista on varmasti lähes kaikille suomalaisille tuttu. Tamperelainen 16-vuotias Raisa Räisänen katosi lokakuisena yönä vuonna 1999. Hänen kohtalonsa on ollut vuosia säännöllisesti esillä mediassa. Toisin kuin Hilkan tarinan kokoamisessa, Raisan tarinassa emme saaneet käsiimme yhtäkään poliisin asiakirjaa. Hänen katoamisensa tutkinta on yhä auki, joten tutkintamateriaali on salassa pidettävää. Kirjassa Raisan tarina rakentuu hänen pikkusiskonsa ja tutkinnanjohtaja Paavo Tuomisen haastatteluihin sekä median uutisointiin.

”Hän teki vaikutuksen kertomalla kaunistelematta karusta perhe-elämästä.”
– Tiina

Ensimmäinen haastateltavamme oli omainen, jonka kadonnut läheinen päätyi kirjaan nimimerkillä J-P. Tapasin haastateltavan ostoskeskuksen kahvilan nurkassa. Hän teki vaikutuksen kertomalla kaunistelematta karusta perhe-elämästä. J-P:n elämäntarina on traaginen kertomus osattomuudesta, joka usein siirtyy sukupolvelta toiselle. Kävimme J-P:n omaisen kanssa teekupillisilla vielä uudestaan kirjan julkaisun jälkeen. Toisin kuin J-P, hän on löytänyt elämälleen suunnan.

Kirjaan tekemäni toinen haastattelu tapahtui Porin poliisiasemalla. En matkustanut turhaan junalla seitsemää tuntia Suomen poikki Mikkelistä länsirannikolle – vierailu paljastui nimittäin antoisaksi. Rikosylikonstaapeli Tapio Rantanen Lounais-Suomen poliisista oli yksi heistä, joista oli suuri apu kirjan tarinoiden kasaamisessa. Sain häneltä materiaalia samalla kertaa kahteen porilaiseen elämäntarinaan: Vesa Frantsilaan ja Ari Saarilammeen.

Kumpikin kirjamme porilaisista oli oman tiensä kulkija. Tallinnassa kadonnutta Aria etsivät ja kaipasivat monet ystävät, jotka muistelivat miestä mielellään kirjaamme varten. Vesaa puolestaan ei ollut kaivannut kukaan 15 vuoteen. Oli surullista ymmärtää, että joskus ihminen voi elää elämäänsä niin yksin, ettei hänen katoamistaan huomata vuosikausiin. Vesan polveilevan tarinan kirjoitin lähes yhdeltä istumalta, kun taas Arin ystävien kanssa puhuin puhelimessa pitkähköt tovit. Lopulta vielä poikkesin lomareissulla Tallinnan satamassa, kuuntelin laitureiden natinaa ja lokkien kirkunaa.

Todennäköisesti eniten aikaa käytin 18-vuotiaan raumalaisen Markus Leväniemen elämäntarinaan. Kävin haastattelemassa hänen vanhempiaan Raumalla ja etsin sosiaalisen median kautta saksalaisen au pairin, joka oli mukana Markuksen tiettävästi viimeiseksi jääneellä risteilyllä. Kirjoitin Markuksen tarinan alun uudestaan useita kertoja ennen kuin olin siihen tyytyväinen kirjallisen ilmaisun näkökulmasta. Koskettavinta oli se, kuinka läheiset olivat kuvitelleet, millainen aikuisen Markuksen elämästä olisi muotoutunut. Heidän kertomansa perusteella uskonkin, että Markuksesta olisi kasvanut muut ihmiset huomioiva ja rehti mies.

Hioimme tekstiä vielä muutamia päiviä ennen kuin kirja lähti käsistämme eteenpäin.”
– Tiina ja Maiju

Kirjaprosessimme kesti kaiken kaikkiaan noin puolitoista vuotta. Työstimme kirjaa pääosin töidemme ohella, apurahojen ansiosta saimme pidettyä pari kuukautta kirjoitusvapaata. Haastatteluiden ja asiakirjoihin perehtymisen lisäksi kävimme paitsi katoamispaikoilla myös Kansalliskirjastossa tutkimassa vuosikymmenten takaisia lehtileikkeitä.

Alkuvuonna 2020 kirjamme tarinat olivat kirjoitettuina tiedostoina. Emme aavistaneet, että vielä yksi suuritöinen vaihe olisi edessä. Aloimme editoida toistemme tekstejä niin paljon kuin töiden ohessa vain ikinä pystyimme. Tarkistimme yksityiskohtia, faktoja ja kertomusten rakenteen loogista etenemistä. Pyrimme esimerkiksi selvittämään tarkoin, millaisella alueella Riina Mäkinen ja Erik Sarin katosivat. Hioimme tekstiä vielä muutamia päiviä ennen kuin kirja lähti käsistämme eteenpäin kustantamoon oikolukuun ja kasattavaksi.

Julkaisun jälkeen olemme saaneet kiitosta arvokkaasta suhtautumisesta kadonneisiin, löydettyihin ja heidän läheisiinsä. Emme voi kiittää kylliksi heitä, jotka avasivat elämänsä kipeintä menetystä kirjamme sivuilla. Ilman kadonneiden ja löydettyjen läheisiä kirjaa ei olisi syntynyt.

Lue lisää kirjasta Ei jälkeäkään – 11 suomalaista kadonnutta ja kaivattua. Saatavilla myös e- ja äänikirjana.

Jaa tämä: