Avainsana-arkisto: kasvatus

Lataa alkuperäinen kuva ▼

Voiko perhe-elämä lasten ja nuorten kanssa sujua ilman tappelua ja tunnemyrskyjä? Suomen Supernannylta uusi kirja

Suomen Supernanny Pia Penttala antaa käytännön ohjeita siihen, miten saada aika riittämään perheelle arkisin, miten nuorten yksinäisyyteen kannattaa puuttua ja miten kodin ja koulun yhteistyö saadaan sujumaan.

Kirja Suomen Supernanny – Lempeämpää perhe-elämää esittelee tosielämän tapauksia, joista luovitaan Supernannyn asiantuntevan avun tukemana kohti elämää, jossa kaikilla on turvallisempaa olla. Pia Penttala antaa ihmisläheisellä otteellaan toivoa kaikille perhearjen hankaluuksien kanssa painiville. Hän toteaa, että lapsi voi muuttua vain, jos aikuiset hänen ympärillään muuttuvat.

Tavoitteena miellyttävä arki – miten järjestää illat, jotta riittävästi aikaa olisi sekä lapsille, että aikuisille?

Monelle perheelle arki menee suorittamiseksi ja varsinkin loman jälkeen lyhyet illat korostuvat. Jos laadukasta yhdessäoloa ei ole riittävästi, se saattaa vaikeuttaa lasten nukuttamista, mikä puolestaan vaikuttaa vanhempien palautumiseen. Supernanny korostaa läsnäolon tärkeyttä:

”Jokaisella vanhemmalla on oikeus olla laiska tai teh­dä töitä kotona. Oleellista on, että kun olemme lapsen kanssa, meidän pitää keskittyä häneen. Joka päivä.
Sen jälkeen ja hetkien välissä voimme olla laisko­ja tai tehdä töitä tai soittaa kaverille. Jos räävimme joka suuntaan ja teemme kaiken puolittaisesti kes­kittyen, mikään ei hoidu kunnolla.  Ei lapsen hoito eivätkä työt. Eikä laiskottelu.”

Myös itsenäiset ja hyvin pärjäävät teinit tarvitsevat tukea ja huomiota

Lapset tarvitsevat vanhempiaan kasvaessaan kohti aikuisuutta. Lasten oikeuksien lisääntyessä vanhempien tehtävä on opettaa heille myös vastuunottoa. Pettymysten sieto koettelee usein koko murrosikäisen lapsen perhettä, mutta kukaan ei saa ohittaa sitä. Se kuuluu nuoren kasvuun.

Nuoruusikä viestittää usein yksin pärjäämistä, mutta vanhempien tehtävänä on kysellä säännöllisesti nuoren kuulumisia ja suunnitelmia. Näin he pysyvät perillä nuorensa käsityskyvystä elämän eri osa-alueilla ja osoittavat kiinnostusta lastaan kohtaan. Nuorella pitää olla tunne, että hän kelpaa ja on kiinnostava vanhemmilleen myös aikuistuessaan. Aikuistuminen voi olla vierasta nuorelle itselleen, ja hänelle on lohdullista, että omat vanhemmat eivät ujostele muuttuvaa lastaan.

Kenellä on kasvatusvastuu, kodilla vai koululla?

Näin kouluvuoden alussa moni jännittää sitä, miten lapsi tulee pärjäämään koulussa muiden kanssa varsinkin, jos lapsella on haasteita tunteiden säätelyssä. Erilaisuudesta tulee helposti heikkous, jonka muut vaistoavat, ja jos maaperä on oikeanlainen, lapsi saattaa joutua kiusatuksi. Valitettavasti opettajien työstä on tullut selviytymistä ja siksi koulussa pitäisi olla opettajien lisäksi muita aikuisia ammattilaisia lasten ympärillä.

Supernanny muistuttaa, että vaikka opettajan työmäärä olisikin kasvanut suhteettoman suureksi, sen ei pitäisi missään nimessä kaatua lapsen niskaan. Ryhmän vetäjällä pitää olla ammattitaitoa huomata, että kun joukossa on joku hieman erilainen, toimintaa pitää heti alkaa suunnitella niin, että se viestii, että kaikille on tilaa ja että kaikki ovat tärkeitä tyyppejä.

”Kasvatusvastuu on näin ollen sekä vanhemmilla, että koululla ja siksi on tärkeää, että he kommunikoivat ja luovat yhteisen strategian lapsen tukemiseksi.”

Suomen Supernanny Pia Penttala on erityistason psykoterapeutti, lastensuojelualan ammattilainen ja kolmen lapsen äiti. Hän on yli kolmenkymmenen vuoden kasvatusalan uransa aikana nähnyt kaikenlaisia perheitä ja tilanteita. Venla-palkittua Supernanny Suomi -ohjelmaa on tehty kolme tuotantokautta.

Toimittaja Risto Pakariselta on aiemmin ilmestynyt teokset Jonain päivänä Jennifer (Harper Collins 2019), Alpo Suhosen kanssa kirjoitettu Markku Kanerva – Näin valmennan voittajia (Into 2020), Suomen Supernanny I (Into 2021) sekä Janne Puhakan tarina Ulos kopista (Johnny Kniga 2022).

Jaa tämä:
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Voiko hylätyksi tulemisen jäljistä koskaan toipua? Poisannettu on adoptiolapsen koskettava kasvutarina

Anne-Maarit Koivuniemi matkaa lapsuuteensa ja kokoaa elämänsä palasia yhteen. Hänet annettiin adoptiolapseksi 1960-luvun Suomessa, jolloin adoptioon liittyi paljon häpeää ja salailua, eikä lasten tunteita ymmärretty, arvostettu, saati huomioitu.

Kirjassaan Poisannettu Anne-Maarit Koivuniemi antaa äänen Suomessa adoptoitujen kokemuksille ja avaa lukijalle yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevien maailmaa.

Vielä 1960-luvulla adoptiosta vaiettiin tietoisesti ja adoptio poisti kokonaan lapsen menneisyyden. Lapsen aikaisempi nimi, biologiset vanhemmat ja suku lakkasivat olemasta. Adoptiovanhemmat ottivat lapsen, josta biologiset vanhemmat eivät pystyneet tai halunneet  huolehtia. Kuviteltiin, että biologisten vanhempien ei tarvitsisi hävetä elämäntilannettaan tai päätöstään luopua lapsesta, kun asia vain unohdetaan. Toisaalta moni lapsensa pois luovuttanut äiti toivoikin asian pysyvän salassa, sillä avioton lapsi oli yhtä suuri häpeä kuin lapsen poisantaminen.

Kuinka pitkälle ihmisen ensimmäiset vuodet ja kiintymyssuhteet määrittävät elämän suuntaa?

Adoption seurauksena Koivuniemen elämää on värittänyt kokemus hylätyksi tulemisesta.

”Tiedostin, että jotakin hyvin erikoista oli tapahtunut syntymäni jälkeen, mutta niistä asioista ei ollut lupa puhua. // Ymmärsin, että minuun liittyi ihmisiä ja tapahtumia, joista ei kotona haluttu keskustella. Minulla ei ollut yhtään kunnollista muistoa ensimmäisestä elämästäni. Alitajunnastani ei noussut kuin epämääräisiä, heikkoja välähdyksiä ihmisistä, jotka olivat olleet minulle tärkeitä. // Elin todellisuudessa, joka kielsi minulta menneisyyden. Syvällä sielussani jäyti kummallinen ajatus ensimmäisen perheen yhtäkkisestä katoamisesta ja siitä, kuinka olin jäänyt ihan yksin uusien ihmisten kanssa.”

Kun adoptioon liittynyt salaisuuden verho vihdoin raottui, hyvän kasvattiperheen jäsenenäkin ”onnetarten ottolapsi” koki olevansa ulkopuolinen. Elämän täyttivät monenlaiset ahdistus- ja pelkotilat, joita 60-luvun kasvatusilmapiirissä ei osattu kohdata rakentavasti. Turvallisuuden järkkyminen varhaislapsuudessa on näkynyt elämässä monin tavoin läpi vuosikymmenten.

”Haalin ympäristöstä ja tutuilta ihmisiltä pysyvyyden tunteita sisälleni. Mietin, voinko luottaa ihmisiin. Olin varuillani ja elin koko ajan pienessä jännityksessä osaamatta rentoutua, sillä halusin maailmani säilyvän ennallaan. Rakastin rutiineja, ja kuuntelin korva tarkkana aikuisten keskusteluja, sillä pelkäsin yhtäkkisiä muutoksia. Kärsin eroahdistuksesta, joka oli saanut alkunsa varhaislapsuudessani.”

Kun muistot eivät enää määritä elämää, ne antavat sille merkityksen

Hylkäämiskokemukset muovasivat Koivuniemestä epävarman lapsuuden läpi rämpineen onnettoman nuoren. Poisannetuksi joutuminen on vaikuttanut kaikkiin hänen ihmissuhteisiinsa ja elämänsä valintoihin. Vasta aikuisiän psykoterapiassa hän oppi hyväksymään kipeän menneisyytensä.

”Tiesin nyt omasta kokemuksesta, että muistojen ei kuulu määrittää elämäämme, vaan antaa sille merkitys. Raskaistakin vaiheista voi löytää positiivisen sielun, ja huomata, että vaikeudet ovat tehneet meistä juuri niin vahvoja ja rohkeita kuin haluamme. Lapsuuden muistot kantavat meitä elämämme loppuun saakka, eikä kukaan voi ottaa niitä meiltä pois. Pitkän henkisen matkan kuljettuani olen saanut versoa takaisin juurilleni, joten mitään salattavaa tai hävettävää ei enää ole.”

Äänikirjan lukee Krista Putkonen-Örn.

Anne-Maarit Koivuniemi (s.1964) on sairaanhoitaja ja geronomi. Koivuniemi on toiminut vanhempiensa omaishoitajana ja kirjoittanut kokemuksistaan kirjan Muista minut – vanhempieni Alzheimer (Atena 2016).

Jaa tämä:
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Miksi ihminen on nostanut itsensä yli muiden ja miten palauttaa kestävä suhde muihin lajeihin?

Millaista on olla ihminen keskellä ekokriisiä ja miten tähän on päädytty? Sami Keto avaa kirjassaan Enemmän kuin sapiens miksi moni länsimaalainen kokee merkityksettömyyttä, vaikka meillä on jo kaikki. Kun ihminen on nostettu muiden lajien yläpuolelle, olemme kadottaneet merkitykselliset suhteet sekä toisiin ihmisiin että muihin eliöihin.

Mitä on olla ihminen? Ihminen on hakenut tähän kysymykseen vastausta – ja tullut luoneeksi kertomuksia ihmisyydestä. Kertomukset ovat olleet ihmisyyden erityisyyden kertomuksia, joiden tarkoitus on usein ollut oikeuttaa muun elämän hallitsemista ja kaltoinkohtelua.

Räikeimmillään erityisyyden kertomukset esittävät, että ihminen on aivan eri luokkaa kuin muut eliöt. Luokkaeron rinnalle on luotu vähemmän räikeä erityisyyden kertomus, jossa puhutaan aste-erosta. Mutta tässäkin kertomuksessa on se ongelma, että mittarina on edelleen ihmisen ominaisuudet ja ihmiselämän merkitykset, joihin muita eliöitä, pääasiassa eläimiä, verrataan. Muut eliöt tai eläimet tulee siis samalla määritellyksi sen kautta, mitä niiltä puuttuu suhteessa ihmiseen.

Vuorovaikutus on mahdollista, vaikka elämme erilaisissa aistitodellisuuksissa 

Kaikki elämänmuodot ovat keskinäisriippuvaisessa suhteessa toisiin elämänmuotoihin. Ihmisellekin tärkein kysymys ei ole ”mitä on olla ihminen?” vaan ”miten elää yhdessä muiden kanssa?” Vaikka eri eliöt elävät erilaisissa aistitodellisuuksissa, on näiden eri ”maailmojen” välillä kuitenkin kosketuspintaa, joka mahdollistaa vuorovaikutuksen. Ihmisen ja muiden eliöiden välinen vuorovaikutus ei perustu yhteiseen kieleen ja käsitteisiin, vaan aisteihin, tunteisiin ja kehollisuuteen. Empatia on hyvä esimerkki lajienvälisen      vuorovaikutuksen mahdollistajasta.

Vanhoissa alkuperäiskansojen kulttuureissa lajienvälisellä vuorovaikutuksella on ollut tärkeä rooli, joka on usein myös yhdistetty heidän kykyynsä elää ekologisesti kestävästi. Modernissa länsimaisessa kulttuurissa ei kuitenkin voi omia tai omaksua alkuperäiskansojen läheistä luontosuhdetta suoraan, vaan täällä on muodostettavaa omaa aikaan ja paikkaan sopivaa kestävää luontosuhdetta.

Ekokriisin aika ei kutsu sankareita vaan hyviä jäseniä

Teos valaisee toisenlaista elämän ja ihmisyyden kertomusta ja pyrkii antamaan vastauksia kysymykseen, miten elää yhdessä muiden kanssa, osana elonkirjoa. Keto osoittaa, että kaikessa on aina kyse enemmän kuin ihmisestä.

Hyvän elonkirjon jäsenyyden mahdollisuus on siinä, kun ihmiset yhdessä sitoutuvat johonkin paikkaan ja alkavat muuttaa tapaansa ajatella, toimia ja elää tuossa paikassa ja tuosta paikasta, tuhoamatta sitä. Keto esittelee eri tyylilajeja yhdistävässä kirjassaan kasvatusajattelua ja -käytäntöjä, joilla hyvään elonkirjon jäsenyyteen voisi kasvaa.

Sami Keto on ekologi ja kasvatustieteilijä. Työssään hän pyrkii kuromaan yhteen repeämää, jonka kulttuuriset kertomukset ovat ihmisen ja muun elämän välille aiheuttaneet. Kedon aikaisempia teoksia ovat muun muassa yhdessä Elisa Aaltolan kanssa kirjoitetut Eläimet yhteiskunnassa (Into 2015) ja Empatia – Myötäelämisen tiede (Into 2017).

Jaa tämä:
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Uutuuskirja: Koululainen tarvitsee kasvatusta eikä kännykkäpelejä

”Mitä varsinaisesti tarkoittavat lapsilähtöisyys, ihmiskeskeisyys ja elämälähtöisyys? Entä mitä vapaus tarkoittaa hyvässä lapsilähtöisessä kasvatusajattelussa?”

Pienten koululaisten aloittaessa syyslukukauden puurtamisen on jälleen ajankohtaista nostaa kasvatuksen periaatteet keskusteluun. Jarno Paalasmaan Maailman parhaat kasvatusajatukset (Into Kustannus 2016) peräänkuuluttaa filosofisia ja humanistisia näkökulmia kasvatukseen klassikkoajattelijoiden hengessä.

Rousseaun, Pestalozzin, Steinerin ja muiden kasvatusajattelijoiden tärkeimpiä oivalluksia esittelemällä Paalasmaa kiteyttää taitavasti näkemyksiään siitä, mikä nykyisessä kasvatusajattelussa on vialla: sivistysajattelu on unohtunut talouspuheen ja digitalisaation ylistyksen vallatessa myös kasvatuskeskustelun. Lapsi tarvitsee vapautta leikkiä luonnossa eikä kännykkäruudun tuijottamista.

Paalasmaa kysyy kirjassaan: ”Olemmeko menettämässä kasvatuksessa lopullisesti jotain sellaista, mitä emme saisi menettää? Nykykeskustelussa painottuu liikaa tieto ja taito-oppiminen, kasvatuksen kustannuksella. Oppimaan oppimisen rinnalle tarvitaan näkökulmia kasvamaan kasvamisesta.”

Paalasmaa on opettaja ja kasvattaja 20 vuoden kokemuksella. Hän on ollut myös Steinerkasvatuksen liiton puheenjohtaja ja mukana Opetushallituksen opetussuunnitelman perusteita laativassa työryhmässä. Maailman parhaat kasvatusajatukset on Paalasmaan viides kasvatusaiheinen kirja. Teoksesta löytyy kiinnostavia näkökulmia ja ajattelemisen aihetta niin vanhemmille kuin ammattikasvattajillekin.

ISBN: 978-952-264-669-9

https://kauppa.intokustannus.fi/kirja/maailman-parhaat-kasvatusajatukset/

Arvostelukappaleet: arvostelukappaleet@intokustannus.fi

Lisätietoja: Mika Rönkkö
mika.ronkko@intokustannus.fi
+358504362170

Jaa tämä: