Kaisa Savolaisen lapsuus viiden lapsen sisarusparvessa maalaistalossa, jossa asui monenlaista väkeä, on kiintoisa aikalaiskuvaus 1940-luvulta. Hänen työelämänsä alkoi ammatinvalinnanohjaajana Kuopiossa 1960- luvulla. Lopulta hän päätyi korkeaan asemaan YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestössä Unescossa.
Suomen Unesco-toimikunnan kasvatusjaoston puheenjohtajuus johti Savolaisen Unescon kokouksiin aikana, jolloin kylmä sota hallitsi kansainvälisiä suhteita. 1970-luvulla Suomi-Kuuba-seuran puheenjohtajakaudella kansainvälinen solidaarisuus kukoisti. Värikkäitä kokemuksia kertyi myös radio- ja tv-ohjelmien tekemisestä aikana, jolloin yhteiskuntaa uudistettiin ja vanhat arvot ja näkemykset törmäsivät uusiin.
Tieni vei Pariisiin kertoo, miten Savolainen päätyi Vuotjärveltä Nilsiästä Pariisiin Unescoon. Tiellä riittää hauskoja tapahtumia, kiinnostavia ihmisiä ja mielenkiintoisia kohtaamisia. Savolainen avaa henkilökohtaisten kokemusten kautta tätä kiehtovaa ja samalla monimutkaista järjestöä, josta Suomessa ei ole paljon kirjoitettu.
Gunn Gestrin –
Tosi mielenkiintoinen kuvaus sodanjälkeisestä elämästä “kaukana Kuopion takana” pienessä maalaiskylässä. Yllätyksiä täynnä helsinkiläiselle lukijalle.
Tämä yhdistettynä tekijän erittäin kansainväliseen elämään Suomen Kuuba-seuran puheenjohtajuudesta Unescon johtoportaaseen Pariisissa. Mahdollistaa erityisesti tutustuminen Unescon laajaan toimintaan ympäri maailmaa .
Kaarina Hakkarianen-Hassi –
Hieno ja monessa suhteessa mielenkiintoinen kirja, Huomasin sen eilen Storytel:ssa etsiessäni uutta lukemista ja luin sen melkein yhteen putkeen. Yöuni jäi vähäiseksi, mutta kannatti valvoa. Matka Nilsiästä Pariisiin Unescon johtoportaseen ei ole tylsää luettavaa. Välillä tapahtumille täytyi nauraakin. Kirja on rikas aikalaiskuvaus tapahtumista ja matkan varrella kohdatuista henkilöistä siten, että tapahtumat ja henkilöt asettuvat hyvin oman aikansa poliittiseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin. Erityisen antoisaa luettavaa on lapsuusajan kuvaus elämästä 1940- ja -50 Nilsiässä talossa, jossa asui kahden veljeksen jälkipolvea monta sukupolvea saman katon alla lähes luontoistaloudessa. Kirja tuo esille myös monia uraa tekeviin naisiin kohdistuvia ennakkoluuloja. Yleensä tällaisia elämänkertoja julkaistaan miehistä. Kaisa Savolaisen kirja tuo tervetullutta vaihtelua tähän genreen. Se on myös tietopaketti Unescosta, josta ei viime vuosina ole Suomessa enää niin paljon kirjoitettu ja kuultu.
Kaarina Hakkarainen-Hassi –
Hieno ja monessa suhteessa mielenkiintoinen kirja, Huomasin sen eilen Storytel:ssa etsiessäni uutta lukemista ja luin sen melkein yhteen putkeen. Yöuni jäi vähäiseksi, mutta kannatti valvoa. Matka Nilsiästä Pariisiin Unescon johtoportaseen ei ole tylsää luettavaa. Välillä tapahtumille täytyi nauraakin. Kirja on rikas aikalaiskuvaus tapahtumista ja matkan varrella kohdatuista henkilöistä siten, että tapahtumat ja henkilöt asettuvat hyvin oman aikansa poliittiseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin. Erityisen antoisaa luettavaa on lapsuusajan kuvaus elämästä 1940- ja -50 Nilsiässä talossa, jossa asui kahden veljeksen jälkipolvea monta sukupolvea saman katon alla lähes luontoistaloudessa. Kirja tuo esille myös monia uraa tekeviin naisiin kohdistuvia ennakkoluuloja. Yleensä tällaisia elämänkertoja julkaistaan miehistä. Kaisa Savolaisen kirja tuo tervetullutta vaihtelua tähän genreen. Se on myös tietopaketti Unescosta, josta ei viime vuosina ole Suomessa enää niin paljon kirjoitettu ja kuultu.
Tarja Virtanen –
Kaisa Savolaisen “Tieni vei Pariisiin” tempaa lukijansa mukaansa kiinnostavalle matkalle 1940-luvun värikkäästä ja elämää sykkivästä maalaistalosta YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestön, Unescon päämajaan Pariisiin ja takaisin Suomeen. Mieleenpainuvia etappeja ovat muiden muassa Suomi-Kuuba -seuran puheenjohtajuus 1970-luvun politiikan kuumina vuosina, ohjelmat ’’Repo-radioon’’ aikana, jolloin Yle toimi aktiivisena vaikkakin soimattuna vaikuttajana yhteiskunnassa, ja tehtävät valtion av-keskuksessa ja elokuvatarkastamossa. Kirjoittaja peilaa oman elämänsä kulkua luontevasti vastaavan aikakauden historiallisiin tapahtumiin ja poliittiseen henkeen. Henkilökohtainen elämänfilosofia tulee myös hienosti esiin: humanismi, tasa-arvo ja ihmisoikeudet ovat tärkeitä ja heikompia pitää puolustaa. Kerronta on sujuvaa, rytmikästä ja huumorilla höystettyä. Jk. Entisenä unescolaisena luin erityisen kiinnostuneena sekä Suomen toiminnasta Unescossa että Unescon kansainvälisen sihteeristön työstä rauhan-, ihmisoikeuksien ja kansalaiskasvatuksen edistämiseksi. Arvokasta dokumentointia.
Juha Pylkkänen –
Vaikka kirjallisuuden valtionpalkintoa ei ole odotettavissa, kirjan lukeminen oli huikaiseva kokemus. Se imi puoleensa ja oli helppo syventyä lukeakseen läpi kahdessa illassa.
Kuinka yhdelle ihmiselle kertyykin noin paljon kokemuksia ja vielähän moni kertomisen arvoinen asia jäi sivujen ulkopuolellekin.
Kaunokirjallinen olemus oli vähäinen, sillä tekstistä välittyi virkamiesmäinen raportointi. Sellaiseen itsekin totuin valtiolla. Samalla tavalla kirjoitimme virkkeitä, joista puuttuivat verbit.
UNESCO sai ansaitusti paljon sivuja ja nimenomaan organisaation tavoitteiden esittelyä. Olihan se pitkään kirjoittajan päätyö ja vieläkin innostuksen kohde.
Tie vei Pariisiin.
Enemmän odotin kertomusta minkälaista oli elämä metropolissa nimeltään Pariisi. Siitä olisi varmasti kerrottavaksi toisen kirjan verran. Se olisi maalaispojan mukava lukea.
Juha Pylkkänen –
Lisäys edelliseen:
Kiitos kirjasta, jonka lahjaksi sain. Sen sisältö on palannut mieleen usein näinä päivinä.
Tällainen maalaispoika on nauttinut omalta osinsa siitä kaikesta mitä olet kokenut ja nähnyt. Huimaavaa!
Jatkoa odotellessa!
Marja-Leena Mikkola –
Tämän muistelmateoksen tyylin tietynlainen yksinkertaisuus on kirjalle eduksi; se ei missään kohtaa muutu juhlalliseksi tai prameaksi, vaikka kertojan lähtökohdat huomioon ottaen elämäkerta on itse asiassa hämmästyttävä. Asiat vain todetaan: kuulutaan sodan aikana syntyneeseen, usein maalaiseen sukupolveen, mennään kansakouluun, päästään eteenpäin eli oppikouluun (usein hankaliin olosuhteisiin pois kotoa), ollaan suvun ensimmäisiä ylioppilaita, siirrytään yliopistoon ja valmistutaan, päästään heti työelämään, koska yhteiskunnassa on huutava tarve lukeneistosta. Jo tuollainen muutos on ihmiselle itselleen valtava asia, ja sen mittakaavan tajuaa vasta iän mukana (puhun tässä omastakin kokemuksesta saman sukupolven edustajana). Mutta Kaisa Savolaisen tie johtaa vieläkin merkillisemmille poluille, kun elämäntarina alkaa levittäytyä lähes koko maapallolle. Tarinan taustalla ovat paitsi Suomen kehitysvaiheet myös koko maailman muutokset ja kriisit, joita kukaan ei olisi osannut edes ennakoida. Unescon kautta kirjoittaja on ollut mukana kriisien rauhanomaisissa selvittelyissä, ja sivistyksen, rauhankasvatuksen ja rauhanomaisen diplomatian tärkeys korostuu muistelmissa tavalla, joka minua miellyttää. Kirjan teksti soluu eteepäin vaivattomasti, ja tekijästä muodostuu persoonallisuus, kokonainen ihminen, joka ei huku kertomuksen värikkäisiin ja vaihtuviin kulisseihin.
Maija Koski –
Tieni vei Pariisiin -kirja oli erittäin mielenkiintoinen ja hauskakin lukukokemus. Ensi lehdiltä asti kirja tempaisi mukaansa. Olin lapsena viettänyt paljon aikaa isovanhempien kanssa heidän maatilallaan, joten oli helppoa ja nostalgista sujahtaa Kaisa Savolaisen lapsuuden maalaismaiseman tunnelmiin. Tuttua oli myös kuvaus opintielle lähdöstä hankalien yhteyksien takaa aikana, jolloin ei tunnettu koulukuljetuksia ja oppikoulu- ja jatko-opinnot oli yleensä perheen kustannettava.
Erikoisen kiinnostava, monien mielenkiintoisten elämänvaiheiden joukossa, oli kuitenkin kirjoittajan, sisäpiiriläisen, kuvaus 70-vuotiaan Unescon, toiminnasta. Kirja auttaa ymmärtämään tällaisen maailmanjärjestön työn tärkeyttä vielä tänäkin päivänä kansojen välisessä yhteydenpidossa ja koulutuksen ja kulttuurin edistäjänä.
Hyvä kirja maaseudun kasvatin kansainvälistymisestä hienolla työuralla!
Marja Haapio –
Kaisa Savolaisen omaelämäkerta on mukaansa tempaava ja kiinnostava teos. Se vie lukijan matkalle maalaistalosta 40-luvun Nilsiästä korkeaan virkaan Unescoon 1980-luvun Pariisiin. Kirja sisältää valtavasti tietoa, mutta sitä on helppo lukea, koska teksti on sujuvaa, selkeää ja huumorin sävyttämää. Kirjan lapsuuskuvaus on elävä ja koskettava. Isossa maalaistalossa asuu paljon väkeä, työtä riittää, mukavuuksia ei ole, mutta asukkaat, evakot ja kulkurit mukaan lukien, tulevat hyvin toimeen keskenään.
Kaisa Savolainen, perheen viidestä lapsesta vanhin. halusi opintielle isänsä vastustuksesta ja pitkistä koulutaipaleista huolimatta. Päätös oli ratkaiseva itsenäisen, sinnikkään ja nokkelan tytön tulevalle uralle. Kansakoulusta oppikouluun, sieltä yliopistoon Jyväskylään ja maisterin tutkinnon jälkeen heti työelämään, ensin Kuopioon, sitten Helsinkiin. Kansansivistysjärjestöt ja opetushallinto olivat päätoimisia työpaikkoja, mutta Savolaiselta riitti energiaa muuhunkin, varsinkin vapaaehtoistyöhön. Radikaalien 60- ja 70-luvun vuosien liikehdintä veti hänet mukaansa. Tärkeiksi muodostuivat rauhan, ihmisoikeuksien ja tasa-arvon edistäminen sekä kehitysmaiden olojen parantaminen. Mainiosti hän kertoo toiminnastaan Suomi-Kuuba-seurassa ja raadannasta muiden suomalaisten kanssa Kuuban sokeripelloilla.
Kymmenvuotinen työ Suomen Unesco-toimikunnassa ja aiemmat työkokemukset kannustivat Savolaista, jonka päätä ei muutenkaan palellut, hakeutumaan Pariisissa sijaitsevaan Unescoon v. 1986. Hänet valittiin Unescon kasvatussektorin osastopäälliköksi kehittämään koulutuksen tasa-arvoa ja kansainvälisyyskasvatusta.Hän pyrki kehittämään paljon muutakin, joskus rajoja asetti vain Unescon byrokraattinen organisaatio. Hän oli virka-asemassaan ensimmäinen suomalainen. Suurin haaste poliittisten myllerrysten vuosina 80- ja 90-luvuilla oli saada aikaan yksimielisyys eri kulttuureja ja uskontoja edustavien delegaattien kesken. Ilman sopua ei uudistuksia voinut toteuttaa. Suomen puolueettomuutta Unescossa ja sen jäsenmaissa arvostettiin.Tämä ja varmaan myös Savolaisen rooli sovittelijana lisäsivät Suomen mainetta kansainvälisen rauhantyön tekijänä.
Kirjan seikkaperäiset selostukset Unescon organisaatiosta ja Savolaisen omista työtehtävistä edellyttävät lukijalta kärsivällisyyttä.Toisaalta hänen uupumaton omistautumisensa työhön maailman parantamiseksi herättää ihailua. Päivät täyttyivät kokouksista, konferensseista, neuvotteluista, raporttien laatimisesta, työmatkoista eri puolille maailmaa. Sosiaalisena ihmisenä Savolainen tutustui helposti Unescon työntekijöihin ja oli kanssakäymisessä myös eri maiden valtuutettujen, joskus hyvinkin merkittäviin henkilöiden kanssa. Hän luonnehtii kirjassaaan heitä kaikkia osuvasti ja hauskasti. On selvää, ettei häneltä juuri jäänyt aikaa Pariisin ihanuuksiin ja muiden maiden nähtävyyksiin.
Elämäkerta valaisee hienosti meillä liian vähälle huomiolle jääneen maailmanjärjestö Unescon toimintaa. Se kertoo myös tekijänsä avoimuudesta, yhteístyökyvystä ja rakkaudesta työhönsä, mitä osoittaa sekin, että hän Suomeen palattuaan teki vielä väitöskirjan aiheesta Kasvatus maailmanrauhan välineenä. Fil.tri Savolainen viettää nyt eläkevuosia milloin Särkisalossa, milloin Helsingissä, pitää tiiviisti yhteyttä sukulaisiinsa ja seuraa maailman tapahtumia uutisvälineistä.
.
Marja Haapio –
Korjaus edelliseen:
Kaisan isä ei vastustanut tyttären opintielle lähtöä, päinvastoin: hän kyyditsi joskus tyttären reellä Nilsiän keskikoulusta viikonlopuksi kotiin.