Kaikki kirjoittajan Emmi Julia Lepistö artikkelit

Lataa alkuperäinen kuva ▼

Emilia Kukkalan ”Kaiken jälkeen” Savonia-palkintoehdokkaana

”Kaiken jälkeen” on riemukas ja raivokas kertomus merkityksen etsimisestä sekä rakkaudesta rassausta kaipaaviin autoihin, lähtöihin ja totuuteen.

Emilia Kukkalan esikoisromaani Kaiken jälkeen on valittu Savonia-kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi. Savonia-palkinto jaetaan vuosittain tunnustuspalkintona savolaiselle kirjailijalle kyseisenä vuonna julkaistusta merkittävästä kaunokirjallisesta teoksesta. Muut vuoden 2021 ehdokkaat ovat: Antti Heikkinen: Latu (WSOY), Martta Kaukonen: Terapiassa (WSOY), JP Koskinen: Haukansilmä (Like), Sirpa Kähkönen: Vihreä Sali (Otava) ja Maritta Lintunen: Boriksen lapset (WSOY).

Palkintoraadin perustelut: ”Kukkalan esikoisromaanissa etsitään omaa itseä, elämän merkitystä, totuutta menneestä, mutta eletään tässä hetkessä. Kukkalan teksti on virkistävän elävää, rosoista ja voimakasta, se luo komediaa ja tragediaa tässä ajassa. Kirjan henkilöt elävät Euroopan sykkeessä sekä keskellä korpea kaukana kaikesta. Kirjan päähenkilö on kirjallisuudessa uudenlainen naishahmo: traaginen antisankari.”

Emilia Kukkala on kirjailija ja toimittaja, joka tekee myös taidekritiikkiä. Esikoisromaanissaan hän etsii vastausta kysymykseen, mikä lopulta on tärkeää. Päähenkilön vimmainen ryntäily ympäri Eurooppaa rinnastuu ihmiskunnan hortoiluun ekokriisin todellisuudessa, kytö tien päälle yhteiskunnan öljyriippuvuuteen. Kukkalan kieli on poikkeuksellisen omaleimaista, tarkkanäköistä ja voimakasta, henkilöt ja miljööt kaunokirjallisuudessa vähemmän nähtyjä. Kukkalan esseitään on julkaistu muun muassa Nuoressa Voimassa ja Suomen arvostelijain liiton vuosikirjassa Kritiikin ääniä (2020). Hän on  myös toinen Luokkavallan vahtikoirat -tietokirjan (Into 2016) kirjoittajista ja on ollut mukana tekemässä Mureneva valtio -tietokirjaa (Kulttuurivihkot 2021).

Savonia-palkintoraatiin kuuluvat Varpu Puskala, Nina Pelli, Riitta Cederberg, Seppo Kononen, Auli Poutiainen, Lissu Rossi, Petri Tossavainen, Jussi Tuovinen ja Kari Turunen.

Palkinto jaetaan 9.12. ja sen suuruus on 12 000 euroa.

Haastattelupyynnöt:
emmi-julia.lepisto@intokustannus.fi/ 0409135292

Arvostelukappaleet:
arvostelukappaleet@intokustannus.fi

Jaa tämä:
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Pulitzer-palkitulta kirjailijalta trilleri, joka ennusti kaiken

Lawrence Wrightin uutuuskirja Tappava uhka on tiheätunnelmainen trilleri, jossa virus on saanut koko maailman polvilleen.

Salaperäinen kuume on iskenyt pakolaisleiriin Indonesiassa, joka on lyhyessä ajassa vaatinut uhrikseen kymmeniä leirin asukkaita. Maailman terveysjärjestö WHO lähettää tarttuvien tautien asiantuntijan, tohtori Henry Parsonsin, paikan päälle tutkimaan asiaa. Henrylle selviää pian, että vastassa on ennennäkemätön, hengenvaarallinen virus.

Kansainväliset jännitteet lisääntyvät ja hallitukset ryhtyvät ennennäkemättömiin toimenpiteisiin tilanteen hallitsemiseksi. Henry löytää itsensä juoksemassa kilpaa ajan kanssa päästäkseen viruksen alkuperän jäljille ja löytääkseen parannuskeinon – ennen kuin se on liian myöhäistä.

Lawrence Wrightin Tappava uhka -teos ravistelee lukijaa ja kuvaa hiuksia nostattavan todentuntuisesti uhkaa, joka langettaa koko maailman polvilleen.

Yhdysvaltalainen Lawrence Wright (s. 1947) on kirjailija ja The New Yorkerin toimittaja, joka on niittänyt mainetta Pulitzer-palkitulla bestsellerillään The Looming Tower: Al-Qaeda and the Road to 9/11. Wright on kirjoittanut menestystietokirjastaan myös näytelmän, josta on tehty elokuvasovitus. Hän asuu Austinissa, Texasissa.

Kirjan on suomentanut Arja Kantele.

Arvostelukappaleet:

arvostelukappaleet@intokustannus.fi

Jaa tämä:
Lataa alkuperäinen kuva ▼

”Ysiviisseiska”-uutuuskirja kertoo legendaarisen Radio 957:n historiasta

Tamperelainen Radio 957 oli yksi ensimmäisistä vapaista radioasemista kun paikallisradiotoiminta alkoi Suomessa vuonna 1985. Juuri ilmestynyt Ysiviisseiska – Yltiöpäinen radio 1985–90 kertoo radioaseman kulta­-ajasta kahdeksankymmentäluvun jälkipuoliskolla.

Ysiviisseiska – Yltiöpäinen radio 1985–90 on kokoelma radion toiminnassa mukana olleiden ihmisten muisteloita Tampereella toimineen legendaarisen radiokanavan alkuajasta. Tampereen yliopiston omistama radiokanava oli yksi Suomen ensimmäisistä kaupallisista paikallisradioista.

Subjektiiviset kertomukset avaavat toiminnan henkeä yksittäisten toimijoiden näkökulmasta. Samoin kuin tekijät, osa toimintatavoista on sittemmin siirtynyt osaksi valtavirtajournalismia ja radiotuotantoa.

Koheltamisen seassa toimittajaopiskelijat halusivat tehdä kunnianhimoista journalismia. Radio 957 toteutti myös uraauurtavia paikallisdemokratiaa vahvistavia kokeiluja. Sana ”sananvapaus” toistuu kirjassa usein. Tuolloin ajateltiin kaupallisten radiokanavien lisäävän radiolähetysten monimuotoisuutta, ja näin olikin hetken ajan.

Ari Rannisto ja Ismo Nykänen olivat kollegoineen pe­rustamassa Radio 957:ää sen alkumetreistä lähtien. Kirja perustuu vanhoihin kalenterimerkintöihin, muistikuviin ja ydin­joukon haastatteluihin vuosina 2019 ja 2020.

Lisätiedot ja haastattelupyynnöt:

jaana.airaksinen@intokustannus.fi, 045 633 4495

Arvostelukappalepyynnöt:

arvostelukappaleet@intokustannus.fi

Jaa tämä:
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Tänään ilmestyvän ”Tympeät tytöt – Aikuistumisriittejä” -kirjan värejä, suloisuutta ja vastarintaa pursuavat sarjakuvat iskevät tyttöyden kipupisteisiin

Riina Tanskasen uutuuskirja kertoo, mitä tytöt tai yhteiskunnan silmissä tytöiksi nähdyt joutuvat kokemaan kasvaessaan aikuisiksi.

Tympeät tytöt – Aikuistumisriittejä on riemastuttava ja tuiki tärkeä teos ahtaista asenteista ja arvoista, kehosta ja ulkonäöstä, pelosta ja miellyttämisen halusta. Se on elintärkeää kapinaa ja niin samastuttavaa siksi, että se on totta. Kollektiivisena aikuistumisriittinä tytöt laitetaan kohtaamaan iljettäviä asioita, eikä kukaan kysy, oletko valmis.

Tympeät tytöt eivät etsi syntipukkia, vaan joutuvat kerta toisensa jälkeen toteamaan, että asenteet elävät kaikkialla yhteiskunnassamme, myös heissä itsessään.

Tympeät tytöt – Aikuistumisriittejä on yhteiskuntakriittinen, filosofinen ja karnevalistinen teos, joka sisältää yhdeksän herkullista sarjakuvakertomusta. Mukana menossa ovat muun muassa Patriarkaatti, Tolkun Ihminen, Historia ja Pimppienkeli, joka julistaa feminististä ilosanomaa meille kaikille.

Riina Tanskanen (s. 1998) on kuvataiteilija, kirjoittaja ja yhteiskunnallinen ajattelija. Instagramissa karnevalistisen vakava Tympeät tytöt on yksi Suomen seuratuimmista taidetileistä. Tanskaselta on ilmestynyt aiemmin Yle Areenan Instagramissa Tympeät tytöt – Yöjuttuja -sarjakuva. Kirjallisuustiedettä Tampereen yliopistossa opiskellut Tanskanen on myös (post)millenniaalien verkkomedian Vita nuovan perustaja ja päätoimittaja. Tympeät tytöt on hänen ensimmäinen sarjakuva-albuminsa.

Tympeät tytöt – Aikuistumisriittejä -sarjakuvakirjan sivuista koostettu taidenäyttely on nähtävissä 14.8.-12.9.2021 La bohèmessa, Senaatintorin Torikortteleissa, osoitteessa Katariinankatu 4, Helsinki. Näyttely on auki tiistaista sunnuntaihin kello 12-21. Näyttelyn tapahtumasivun löydät tästä.

Jaa tämä:
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Into Kustannuksen ehdotukset vuoden 2021 Helmet-lukuhaasteeseen

Uusi vuosi, uusi lukuhaaste! Laadimme omat ehdotuksemme Helmet-lukuhaasteeseen. Löydät kirjaehdotuksemme tästä!

****

Helmet-lukuhaaste 2021

 

  1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa

Fang Fang: Kun kaupunki suljettiin

 

  1. Kirjan on kirjoittanut opettaja

Jarno Paalasmaa: Kasvatusviisautta kiireisille

 

  1. Historiallinen romaani

Denise Rudberg: Salainen koodi
Denise Rudberg: Vaarallinen yhteys

 

  1. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan

Katri Merikallio: Tarja Halonen – Erään aktivistin tarina

 

  1. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan

James Hibberd: Game of thrones – Kaikkien on kuoltava

Pia Penttala & Risto Pakarinen: Suomen Supernanny

 

  1. Kirja kertoo rakkaudesta

Denise Rudberg: Niin se sitten meni

 

  1. Kirjassa on kaveriporukka

Ina Mikkola: Runkkarin käsikirja

 

  1. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

Risto Isomäki: Mitä koronapandemian jälkeen

 

  1. Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella

Tommi Takkunen: Tulevaisuus kuuluu bingoemännille

 

  1. Kirjan nimessä on numero

John Brewer & Tom Woolley: Urheilu 30 sekunnissa

Mike Goldsmith & Chris Anderson: Keksinnöt 30 sekunnissa

 

  1. Kirja kertoo köyhyydestä

Jelena Tšižova: Muistista piirretty kaupunki

 

  1. Kirjassa ollaan metsässä

Maia Raitanen: Västäräkistä vähäsen – Suomen viehättävin lintukirja

Aura Koivisto: Ei mikä tahansa metsä

 

  1. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin

Saara Turunen: Tavallisuuden aave ja muita näytelmiä

 

  1. Kirja on osa kirjasarjaa

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Pilatuksen evankeliumi

Aaron Blabey: Hurja jengi – Zombikissojen hyökkäys

 

  1. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi

Eveliina Talvitie: Vanha nainen tanssii

 

  1. Kirjassa eletään ilman sähköä

Milla Peltonen: Erakot

 

  1. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi

Maria Annala: Trumpin kansa

 

  1. Kirja kertoo sateenkaariperheestä

Juhana Pettersson: Sokerisamurai

 

  1. Kirjassa leikitään

Timo Jantunen, Susanna Suutarla & Niina Heino: Leikin taikaa – Miksi leikki on niin tärkeää?

 

  1. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen

Kyung-sook Shin: Hovitanssija

Petri Saraste: Kirjeenvaihtaja

 

  1. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan

Jarmo Stoor: Motelli

 

  1. Kirjassa ajetaan polkupyörällä

Denise Rudberg & Hugo Rehnberg: Ihan vain väliaikaista

 

  1. Kirja, jota luet ulkona

Minna Palmroth, Jouni Jussila & Markus Hotakainen: Revontulibongarin opas

 

  1. Kirjan nimessä on kysymysmerkki tai huutomerkki

Santeri & Päivi Kannisto: En kestä tätä enää!

 

  1. Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa

Nelli Kenttä & Katri Norrlin: Vitun ruma

Alpo Suhonen & Risto Pakarinen: Markku Kanerva – Näin valmennan voittajia

Ari Turunen & Petri Laukka: Solvaajat

 

  1. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa

Siamäk Naghian & Minna Kettunen: Siamäk Naghianin uskomaton elämä

Lauri Nurmi: Jussi Halla-aho – Epävirallinen elämäkerta

Matti Mörttinen & Lauri Nurmi: Antti Rinne – Koko tarina

Salla Nazarenko: Neumann – Dingo-kirpparin lokikirja

 

  1. Kirjan päähenkilö on eläin

Mira Mallius: Meri-karhun suuri suku

 

  1. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä

Ina Mikkola: Valtakirjani

Moona Laakso: Vaurastu kuin nainen

Pertti Simula: Miten kohdata vihaa ja ilkeyttä

 

  1. Kirjan henkilön elämä muuttuu

Virva Liski: Vankileirin selviytyjät – Tuhat naista Santahaminassa 1918

Anne Pennanen: Pako päihdehelvetistä

Emilia Kukkala: Kaiken jälkeen

 

  1. Kirja on julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen

Aileen Wuornos & Christopher Berry-Dee: Monster

Pentti Haanpää: Pentti Haanpään parhaat

 

  1. Jännityskirja tai dekkari 

 

Heine Bakkeid: Nuku lapsi armaani

Denise Rudberg: Seitsemän syytä kuolla

Mauri Paasilinna: Pedon aika

 

  1. Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa

Anu Patrakka: Häpeän aukio

 

  1. Kirjassa opetetaan jokin taito

Maria von Kügelgen & Vlada Laukkonen: Kaikki koodaa

Mari Hyypiä: Kirjontaa niille, joita v*tuttaa

 

  1. Kirjassa tarkkaillaan luontoa

Laura Ertimo & Mari Ahokoivu: Ihme ilmat! – Miksi ilmasto muuttuu

Laura Ertimo & Mari Ahokoivu: Aika matka! – Lotta, Kasper ja luontokadon arvoitus

 

  1. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut

Risto Isomäki: Ruoka, ilmasto ja terveys

Sari-Marika Durchman: Supervoimani ADHD

Minja Koskela: Äidiksi tuleminen

 

  1. Kirjassa liikutaan ajassa

Risto Isomäki: Vedenpaisumuksen lapset

 

  1. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

Petri Saraste: Kirjeenvaihtaja

Antto Terras: Roast

Ville-Juhani Sutinen: Liha

 

  1. Kirja on käännetty hyvin

Colin Rushton: Auschwitzin sabotööri

Jeremy Dronfield: Poika joka seurasi isäänsä Auschwitziin 

Lawrence Wright: Tappava uhka

Luke Harding: Venäjän vakoojaverkosto

 

  1. Kirjassa kuunnellaan musiikkia

Kaj Lipponen (toim.), Waldemar Wallenius & Harri Tuominen: Juice puhuu Vol. I ja Vol II

Antto Terras: Radio Suomipop – Suomalaisuuden soundtrack – Juhlakirja 20v

 

  1. Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista

Salla Tuomivaara: Syötävät koirat ja sympaattiset siat

 

  1. Kirjassa matkustetaan junalla

Luiz Ruffato: Lissabonissa muistin sinut

 

  1. Satukirja

Ryan T. Higgins: Kavereita ei saa syödä!

Vuokko Hurme & Noora Katto: Hirveä nälkä

 

  1. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä

Nina Honkanen: Pohjakosketus

 

  1. Kirjassa on reseptejä

Sanna Autere & Sanna Peurakoski: Vegesato! – Maailman parhaat maut satokauden kasviksista

 

  1. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija

Arne Dahl: Vapaus

 

  1. Kirjassa syödään herkkuja

Ville Hytönen & Mira Mallius: Beppe ja mausteyllätys

 

47.-48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta

Taru Anttonen & Milla Karppinen (toim.): Sankaritarinoita tytöiltä tytöille (ja kaikille muille)

Kallion lukiolaiset: Sankaritarinoita nuorilta nuorille

 

  1. Kirja on julkaistu vuonna 2021

Daniel E. Lieberman: Ihmiskehon lyhyt historia

Kuparikettu & Heikki Saure: Noitakirja

Eveliina Talvitie: Kävin vaan uimassa, sisko

 

  1. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

Antti Vihinen: Punainen prinsessa

Hannu-Pekka Björkman & Nina Honkanen (toim.): Pakopiste

Anna-Stina Nykänen: Yksin kotona

 

Jaa tämä:
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Kirjailijablogi: Jarno Paalasmaa ”Nykyvanhemman riittämättömyyden tunteita”

Tämän viikon Innon kirjailijablogin vierailevana kynänä on kasvatusvaikuttaja, kirjailija Jarno Paalasmaa, jolta on juuri julkaistu uutuuskirja Kasvatusviisautta kiireisille. Kasvatusviisautta kiireisille vastaa jokaista vanhempaa askarruttaviin kysymyksiin. Kirjassa esitetään kasvatuksen parhaat oivallukset kiireiselle nykyvanhemmalle sopivassa tiiviissä paketissa ja tarjotaan runsaasti käytännön kasvatusvinkkejä.

 

*

 

Kuulen liian usein kysymyksen: ”Isi, voinko katsoa Ryhmä Hauta?” Kysymys voisi olla myös muotoa: ”Isi, mulla ei oo mitään tekemistä.” Tässä kohden saatan ajatella vastaavani vielä muutamaan wilmaviestiin tai sähköpostiin ja laittaa lastenohjelmat pyörimään, vaikka voisin keskeyttää hommani ja ohjata lasta tekemisen herkkyysalueelle, auttaa häntä takaisin leikin flow-tilaan. Joka tapauksessa on hyvä myös jättää lapselle tylsiä ja tyhjiä hetkiä. Niissä luovuus voi lähteä nousukiitoon. Aikuisilla kyse on samasta asiasta silloin, kun tyhjään hetkeen tulee ensi alkuun tyhmältä vaikuttava idea, joka voikin osoittautua suorastaan nerokkaaksi.

Laajemmasta näkökulmasta tällaiset yksittäisen vanhemman ja lapsen arkiset kasvatustilanteet voivat vaikuttaa kovin pieniltä kysymyksiltä, koska elämme niin poikkeuksellisia aikoja. Meitä seuraa globaali kriisi toisensa perään, on talouskriisiä, pakolaiskriisiä, liberaalin demokratian ongelmia ja ilmastokriisiä. Arkeamme läpäisee koronaviruksen mukanaan tuoma eristys. Elämme ratkaisevia vuosia tulevaisuutemme suhteen. Koronakriisi herättelee meitä siihen, että uudenlainen suhde luontoon on edellytys elämän jatkumiselle ylipäätään, ja näin ollen suhteemme eläimiin ja muuhun luontoon on osa sivistystä.

Toisaalta juuri tämä maailman nopea muuttuminen ja uudet ongelmat korostavat klassisen kasvatusviisauden ajankohtaisuutta. Esimerkiksi lapsuuden ajan leikki on lähtökohta sille, että aikuisina ajattelussamme on tulevaisuuden edellyttämää joustavuutta ja leikkisyyttä. Luova ajattelu auttaa löytämään ratkaisuja laatikon ulkopuolelta. Painottamani sivistyskäsitys ja vastuullista maailmasuhdetta korostava ajattelu voivat auttaa löytämään arjessa olennaisempia ja arvokkaampia ulottuvuuksia. Keskittymällä perusasioihin voimme karsia ympäriltämme erilaista turhaa sälää ja kiirettä. Itse en ole tässä vielä kovin hyvä.

Kasvatus on yksinkertaisia perusasioita, mutta samalla se on monimutkainen ja mahdottoman vaikea asia. Liian ankarana ja kuria korostavana kasvattajana lapsestasi saattaa tulla tottelevainen ja taitava, mutta lapsesi saattaa hakea hyväksyntääsi väärällä tavalla ja esimerkiksi itsetunnon kanssa voi tulla ongelmia. Liian sallivana kasvattajana lapsestasi voi tulla luova, mutta rajojen puute voi tehdä hänestä onnettoman. Hänellä voi olla vaikeuksia ihmissuhteissa ja auktoriteettien kanssa. Jokainen vanhempi tekee kuitenkin virheitä ja on välillä epäjohdonmukainen, välillä liiallisen ankara tai liian salliva. Tämä on inhimillistä eikä normaalisti kovin haitallista. On kuitenkin arvokasta, että vanhempana etsit hyvän kasvatuksen tasapainotilaa. Kuten psykoterapeutti Maaret Kallio toteaa, ikuinen tasapaino ei ole mahdollista, mutta tasapainottelu sen sijaan on. Virhearviot ja epäonnistumiset ovat inhimillisiä, mutta välinpitämättömyys eri muodoissaan on aina haitallista.

Nykyisen ylikulutukseen perustuvan elämäntavan jatkaminen eli välinpitämättömyys luontoa kohtaan on haitallista ja tuhoaa tulevaisuuden elämän edellytyksiä. Niin ikään liian kiireisenä isänä ja äitinä välinpitämättömyys lapsen maailmalle on lapsen hyvinvoinnille ja itsetunnolle haitallista. Aika on meillä jokaisella oleva pääoma, ja se kannattaa käyttää viisaasti. Miksi en nyt jaksaisi pysähtyä ja kunnolla kuunnella lastani? Ajavatko työ- ja muut niin sanotut kiireiset asiat edelle? Ajankäyttöön liittyvät ratkaisut paljastavat usein todelliset arvomme, vaikka ei välttämättä olekaan helppoa yhdistellä työnantajan vaatimuksia ja inhimillistä kiireetöntä läsnäoloa edellyttävää hyvää vanhemmuutta. Vaikka olen nostanut esiin ajanpuutetta nykyvanhemman ongelmana, tarkoitus ei ole lisätä vanhemman riittämättömyyden tunnetta. Vaikka olen kirjassani tullut jakaneeksi neuvoja, on kuitenkin paikallaan muistaa armollisuus itseä kohtaan ja ennen kaikkea se, että ihan tavallinen arki riittää. Kuten lastenpsykiatri Jari Sinkkonenkin muistuttaa: on myös tärkeää, että aikuinen pitää huolta omasta aikuisuudestaan ja siitä, että itsellä on myös sellaisia menoja ja harrastuksia, joita ei jaeta lasten kanssa. Eikä myöskään ole olemassa mitään sellaisia sapluunavastauksia, että kun teet näin, kaikki tulee menemään hyvin. Silti uskon, että kun kirjani avulla hahmottaa itselleen klassisen kasvatusviisauden ydintä, on helpompi arjen kasvatustilanteissa päätyä fiksuihin ratkaisuihin.

*

Lue lisää Kasvatusviisautta kiireisille -kirjasta täältä. Kirja on saatavilla myös e- ja äänikirjana. Löydät sen kaikista tunnetuista e- ja äänikirjapalveluista

Jaa tämä:
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Kirjailijablogi: Anna-Stina Nykänen ”Lukijat yllättävät eniten”

Tämän viikon Innon kirjailijablogin vierailevana kynänä on toimittaja, kirjailija Anna-Stina Nykänen, jolta on julkaistu uutuuskirja Yksin kotona. Yksin kotona on kuin rentouttava kylpyläkäynti – ilon ja lohdun lähde. Nykänen kertoo silmiä avaavasti, minkälaisia tunteita poikkeustila herättää ja mikä auttaa jaksamaan.

*

Lukijat yllättävät eniten

 

Paha tapa on kiihkeästi vahdata sitä, paljonko kirja myy, miten paljon sillä on varauksia kirjastossa, moniko tuttu on jo lukenut sen… Luvut kertovat rahasta. Mutta kirjoittajalle on määrän lisäksi tärkeää myös lukijoiden ja lukemisen laatu.

Yksin kotona -kirjassani onkin koronakirjoitusteni lisäksi myös lukijapalautetta. Keväällä julkaisin kolumnin joka päivä. Mutta aloitin jokaisen aamun lukemalla sängyssä puhelimesta lukijoiden sähköposteja ja someviestejä. Niistä tuli paitsi henkistä tukea, myös yllättävää tietoa siitä, miten monella eri tavalla kirjoituksia voi käyttää.

Korona-aika synnyttää uusia arkirutiineja, joissa kirjoituksilla on oma roolinsa. Eristys palauttaa halun tehdä asioita yhtä aikaa muiden kanssa ja jakaa kokemuksia. Ja minun juttuni olivat osa sitä! Pariskunnat lukivat aamuisin toisilleen tekstejäni ääneen. Se kuulostaa ihanalta, niin romanttiselta, kun itse olen aina vai yksin kotona!

Tai sitten tekstit olivat osa iltarutiinia. Yksi tytär soittaa joka ilta vanhalle äidilleen ja puheenaiheena ovat aina myös minun kirjoitukseni. Kivalta kuulostaa myös näiden sisarusten meininki:

Olemme siskojeni kanssa ottaneet tavaksi järjestää whatsup-videokeskustelun joka ilta puoli kahdeksan, ja yhtenä keskustelunaiheena ovat juuri kolumnisi. Olet antanut meille hyviä pohjia jutusteluillemme.

Tänä syksynä sydämeni suli yhdestä palautteesta, jossa aikuinen tytär kertoi jokapäiväisestä sähköpostailusta vanhan isänsä kanssa. He olivat keskustelleet yhdestä jutustani, mutta isä halusi vielä myöhemmin illalla palata asiaan. ”Miten tämä Anna-Stina voi tuottaa sellaista lämpöä kirjoittamalla”, isä kysyi.

Se onkin myös minulle vähän ihme, miten tunteet lopulta välittyvät. Se ei ole rutiinimaista ammattitaitoa tai osaamista tai pelkkää lahjakkuutta. Yksin kotona -kirjan esipuheessa kirjailija Petri Tamminen puhuu psyykkisestä vieraanvaraisuudesta.

Sotatantereilla käytetään käsitettä sivullinen uhri. Kun Anna-Stina Nykänen ajattelee yksin kotonaan, minusta tulee sivullinen hellitty. Mitä lähemmäksi Nykänen tunteitaan pääsee, sitä paremmin ymmärrän omiani.

Nykänen pääsee hyvin lähelle tunteitaan. Siihen nähden hänellä on ällistyttävä kyky olla tekemättä tunteistaan sitä varsinaista asiaa. Varsinainen asia olemme me. Sitä voi kutsua psyykkiseksi vieraanvaraisuudeksi.”

Sitten Tamminen, joka myös kouluttaa kirjoittajia, analysoi, mitä se tekstin tasolla tarkoittaa. Onhan se kirjoittajalle älyttömän kiinnostavaa, kun joku sillä tavalla perehtyy omaan tekstiin. Tamminenkin lähetti minulle alun perin lukijapalautetta, jonka luin sängyssä puhelimesta. Se oli ylellinen, yllättävä aamu.

Jännää on ollut kuulla myös siitä, miten kirjoituksista voi olla lukijoille konkreettista hyötyä jopa töissä. Yksikin hoitoalan opettaja käytti kirjoituksiani etäopetuksessa, niistä keskusteltiin tuntien alussa ”Kolumnien sisältö kun on ydintä erityisesti hoitotyössä – ajatuksia, tunteita ja käyttäytymistä.”

Lukijat kertoivat, että kirjoitukset olivat etätöissä kotikonttorilla kuin työkavereita. Mutta sain lukijakirjeitä myös niiltä, jotka raatoivat työpaikoilla ihan koronastressin ytimessä. Vaikka kirjoitin tavallaan koronasta, jutut auttoivat palautumaan ja lepäämään.”Sinun hauska leppoisa tapasi puhua vakavista asioista tuo kivan hetken arkeeni, joka tällä hetkellä on täynnä koronaa”, kirjoitti HYKSin akuuttiosaston johtaja.

Yksi ammattilainen vertasi kirjoituksiani ajatuskylpylöihin, joissa virkistyy.

Jotkut ihmettelivät, miten voin aina kirjoittaa juuri siitä, mikä heitäkin mietityttää. Ikään kuin kuulisin, mistä he kotona puhuvat. Se on kirjoittajalle hirmuisen kiehtova ilmiö ja haaste. Pystynkö kotoa käsin tavoittamaan ajan hengen, tunnelman, pohdinnan aiheet? Olenko oman kuplani vanki vai pystynkö tavoittamaan laajan lukijakunnan, eri ikäisten, eri sukupuolisten, eri puolilla Suomea eri ammateissa olevien tunnot?

Välillä, kuten tänään, olen niiden kanssa täysin samaa mieltä, ja usein silloin kun en ole, ne pystyvät ainakin haastamaan ajatuksiani ja punnitsemaan niitä”, kirjoitti yksi mieslukija, jalkapallovalmentaja. Olin kamalan tyytyväinen.

Tuntuu siltä, että jollain tavalla olemme kaikki yhteydessä toisiimme kuin jokin rihmasto luonnossa. Sitä pitää miettiä koronaviruksen leviämisessä, mutta myös kirjoittamisessa. Runoilijalta saamassani lukijakirjeessä tämä ihmettelee sitä, miten on voinut viime syksynä julkaistussa teoksessaan ikään kuin jo ennalta puhua koronasta. Hän oli havaintonsa edessä nöyrä.

Lukijat pitivät huolta minusta. Muistuttivat, että pitää myös levätä. Lähettivät musiikkivideoita, valokuvia, yksi perhe toi hienon pääsiäisateriankin: katkarapu-voileipäkakkua, peuranniskaa, risottoa, pashaa, juustokakkua!

Mutta paljon oli niitä, jotka kokivat, että minä pidän kirjoituksillani huolta heistä. Voisiko olla parempaa tehtävää maailmassa? Voisiko mikään paremmin auttaa kestämään yksin kotona kuin se, että voi tehdä jotain merkityksellistä toisten hyväksi?

Kun on tehnyt kymmeniä vuosia töitä toimittajana, on tietysti joskus törmännyt siihen, että löytää oman juttunsa jonkun kesämökin huussin seinästä kellastuneena ja täynnä kärpäsenkakkoja. Nykyaika tarjoaa muita seiniä ja alustoja. Mutta silti juttuja yhä leikataan talteen: ”Olen huomannut napsivani niitä talteen, säästän ne pientä poikaani varten, jotta hän voi sitten lukea, millaista oli elämä koronakeväänä”, kirjoitti yksi vauvan äiti.

Onneksi kevään kirjoitukset on nyt myös koottu talteen Yksin kotona -kirjaan. Ne ovat taas ajankohtaisia. Kirjan lopussa sanon näin: ”Jos toinen aalto tulee, olemme kokeneempia, viisaampia, valmiimpia.” Juuri nyt ei ehkä tunnu siltä, mutta tottahan se on. Kirjaa lukiessa tajuaa, miten paljon olemme viime keväänä oppineet ja kokeneet yhdessä.

Emme ole yksin, vaan myös lukemisen ja kirjoittamisen kautta yhdessä. Se on onni.

*

Lue lisää Yksin kotona -kirjasta täältä. Kirja on saatavilla myös e- ja äänikirjana. Äänikirjan lukijana iki-ihana Anna-Stina Nykänen. Löydät sen kaikista tunnetuista e- ja äänikirjapalveluista

Jaa tämä:
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Kirjailijablogi: Jenni Kirves ”Sota lähensi, korona eristi”

Tämän viikon Innon kirjailijablogin vierailevana tähtenä on Tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokas, kirjailija Jenni Kirves, jolta on juuri julkaistu yhdessä nimekkään kirjailijakaartin kanssa Pakopiste-kokoelma. Pakopiste-kokoelmassa kuvataan erikokoisia todellisuuksia, joissa pysähtyminen on välttämätöntä. Teos on yritys nähdä ja ymmärtää mitä siitä voi seurata. 

* 

Pakopiste-esseekokoelmassa kirjoitan, mitä yhteistä on koronalla ja sodalla. Nyt kirjoitan yhdestä isosta erosta, joka niiden välillä oli. On muistettava, että ehdottomasti kyse on aivan eri mittaluokan kriiseistä. Periaatteessa näistä kahdesta ei pitäisi voida edes puhua samana päivänä. Sodassa saattoi kuolla yhden päivän aikana yli 800 miestä. Tällä hetkellä koronan uhreja on reilut 400. 

Pysähtyminen voi olla sietämättömän raskasta ja se käy työstä.  Sen mukanaan tuomat tunteet olivat vaikeita käsitellä sekä sota-aikana että korona-aikana. Itsemurhamäärien kasvu koronakaranteeniaikaan johtuu ainakin osittain siitä, että mieleltään sairaat potilaat ovat joutuneet jäämään koteihinsa ilman terapiaa ja siksi tilanne on kehittynyt niin, että maalis-huhtikuussa itsemurhaluvut Suomessa olivat kasvaneet 15:llä prosentilla. Kysymys on todennäköisesti siis asiallisen hoidon puutteesta, ei koronan pelosta. Karanteeniajan yksinäisyys ja taloudelliset huolet saivat jopa 90 000 suomalaisen ajattelemaan itsemurhaa. Määrä on miltei sama kuin mitä miehiä kuoli sodassa. He eivät kuitenkaan toteuttaneet aiettaan. 

Toisenlaista viestiä kuulin, kun juttelin erään psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Tämä kertoi, että monien hänen moniongelmaisten potilaidensa henkinen kunto oli parantunut karanteenin myötä. Heitä helpotti tietää, että nyt muutkin suomalaiset elävät yhtä tapahtumaköyhää elämää kuin he. Ei juhlia, ei kulttuuririentoja, ei pakkoa olla reipas, iloinen ja sosiaalinen. Ei tarvitse olla tehokas, harrastaa ja rientää kaikkialle.  Koronan myötä ihmisiltä poistui Fomo eli Fear of Missing Out. Kenelläkään ei ollut sen hauskempaa missään. Ihminen saattoi huokaista hetkeksi. Monille pakon edessä pysähtyminen on tehnyt hyvää. Aktiivisille ja sosiaalisille ihmisille se on voinut aluksi tuottaa ahdistusta, mutta useat heistäkin ovat huomanneet, että pysähtyminen voi olla hyvinkin hyödyllistä aikaa, jonka voi käyttää kaikenlaiseen käsillä tekemiseen ja ehkä jopa myös oman elämänsä merkityksellisyyden pohtimiseen. Oman elämän kokeminen merkityksellisenä tukee ihmisen hyvinvointia enemmän kuin onnellisuuden etsintä. 

Ylen juuri julkaisema selvitys todistaa psykiatrisen sairaanhoitajan havainnot oikeaksi. Siinä esitetään, että suomalaisten henkilökohtaiset huolet monilla osa-alueilla ovat vähentyneet merkittävästi. Syynä voi toki olla se, että nyt tilalle ovat tulleet isommat huolet. Ilmiölle voi kuitenkin löytää toisenkin selitysmallin. On ehkä hirveää sanoa sitä ääneen, mutta onko kyse kuitenkin siitä, että ihmiset kokevat lohdullisena sen, että vihdoinkin kenelläkään muullakaan ei ole sen helpompaa. Olemme saaneet vähäksi aikaa saaneet hengähdystauon toisiamme vastaan kilpailemisesta. Ihminen kun on eläin, joka koko ajan peilaa omaa arvostustaan toisten arvostukseen, Ja nyt kun ei tarvitse enää peilata, voi sanoa, että niin kauan kuin kaikilla menee yhtä huonosti, kansalaiset pysyvät tyytyväisinä. Sama eristäytyminen koskee tasapuolisesti kaikkia ihmisiä. Monet joulun aina yksin viettäneet, kokevat koronajoulun helpotuksena. Vihdoin en ole ainoa yksinäinen jouluaattona. He, jotka kokevat, että eletään samanarvoisessa yhteiskunnassa eivät tee itsemurhia, paitsi jos heillä on vakava masennus tai muu mielen sairaus. Tätä käsitystä vahvistaa Émile Durkheimin teoria siitä, että itsemurhat ovat yllättäen yleisiä nousukausina, koska silloin yhteisöllisyyden tunne kärsii tuloerojen kasvun ja kilpailun armottomuuden takia. 

Kun sodan uhka kasvoi ihmiset alkoivat olla epätoivoisia. Itsemurhapiikki nousi sen ajan huippulukemiin. 1930-luvun alkupuolella itsemurhia tehtiin vuosittain noin kuutisen sataa. Vuonna 1938 itsemurhan tekijöiden määrä oli kasvanut jo 723:een. Piikki nähtiin, kun 835 ihmistä päätti päivänsä vuonna 1939. Seuraavana vuonna itsemurhien määrä laski miltei sadalla ja luvut olivat sen jälkeen 500-600 luokkaa. Piinaava odotus ja epävarmuus oli väistynyt ja päästiin tositoimiin. Tästä voisikin päätellä, että sota ei ehkä sittenkään tullut suomalaisille kovin suurena yllätyksenä ja osa koki epätoivoa ajatuksesta joutua taistelemaan määrällisesti ylivoimaista vihollista vastaan. Ehkä he ajattelivat myös, että sota ei jokaista miestä kaipaa. Ei varsinkaan miestä, joka koki olevansa hermoraunio. Se kertoo myös siitä, että kaikki eivät olleet valmiita sotimaan henkensä kaupalla isänmaan, naisten ja lasten puolesta vaan valitsivat sen toisen ratkaisun. Suomalaiset eivät siis täysin yksimielisesti ja innokkaasti rientäneet puolustamaan maatamme Neuvostoliiton hyökkäykseltä. Mutta toki tämän ilmiön pohtimiseen tarvittaisiin enemmän tutkimista enkä kiellä mahdollisuutta, etteikö itsemurhien lisääntymiseen olisi voinut olla muitakin syitä. Jotakin hyvin painostavaa sotaa edeltävässä ajassa on kuitenkin ollut. 

Sodan aikana ja vielä sodan jälkeenkin lähivuosina oli itsemurha suurimpia mahdollisia syntejä – sodan aikana se vertautui rintamakarkuruuteen. Ja sodan jälkeen itsemurha koettiin kotirintamakarkuruutena. Taistelu kun ei loppunut sotaan. Merkittävä tekijä oli myös henkiinjäämissyyllisyys. Sodasta selvinneet ”ohiammutut” kokivat velvollisuudekseen elää ja tehdä töitä sankarivainajienkin puolesta. He eivät ajatelleet, että elämä olisi heille jotain velkaa, vaan he olivat velkaa elämälle. Sodan lopun ja sodan jälkeisen ajan itsemurhaluvut pysyivät matalalla aina 1950-luvun alkuun asti. Osin tämä saattoi myös johtua niin sanottujen tapaturmakuolemien yleisyydestä sodan jälkeen, joita voidaan usein pitää hyvällä syyllä itselle tahallisesti aiheutettuina, esimerkiksi alkoholikuolemia. 1950-luvulla itsemurhien määrät alkoivat nopeasti kasvaa. Vuonna 1956 tapahtui niiden määrässä ennätyshyppäys, kun itsemurhia tehtiin 961 kappaletta. Loppuvuoden 1950 ajan määrät pysyivät reilusti 900 hujakoilla. Vuonna 1959 määrä laski hetkellisesti, mutta palautui vuonna 1960 908:aan kappaleeseen. Äkkiseltään ajatellen tähän vaiheeseen voisi liittyä se, että ihmiset alkoivat olla sodan ja jälleenrakennuksen rasitusten jälkeen loppuun palaneita. Tai ehkä sotatraumat alkoivat vasta silloin aktivoitua, eikä siinä vaiheessa enää varmaankaan nähty itsemurhaa kotirintamakarkuruutena. Mutta myös tämä vaatisi ehdottomasti lisää tutkimusta. 

Entä mikä oli sitten tärkein ero koronakaranteenin ja sodan välillä. Karanteenissa yksinäisyys kasvaa. Helsinki on täynnä yksin asuvia ihmisiä. Toki heitä helpottaa ajatus, kuten jo aiemmin mainitsinkin, että he eivät ole ainoita yksinäisiä. Sodan aikana harva siviili sen sijaan oli yksinäinen vaan kotirintamalla asuttiin ahtaasti. Sodassa sijoitettiin miehistö korsuihin ja telttoihin. Yksinäisyys ei ollut heille se ongelma. Yksityisyyden puute sen sijaan oli. Tämä sodan aikainen yhteisöllisyys varmasti toimi itsemurhia estävänä tekijänä. Toverihenki suojasi tehokkaasti sotilaiden psyykeä. Tutkimusten mukaan se oli monille myös se tärkein syy jaksaa sotimista. Lähimmille aseveljille oltiin uskollisia ja heitä kohtaan suuntautui sotilaiden velvollisuuden tunne. Moneen mieheen sota saattoi jopa vaikuttaa niin, että oma elämä alkoi tuntua vihdoinkin merkitykselliseltä, kun isänmaa, äidinkieli, sananvapaus, naiset ja lapset olivat vaarassa ja miesten tehtävänä oli puolustaa näitä kaikkia.  Ja toki oli sellaisiakin tilastoissa näkymättömiä itsemurhakandidaatteja, jotka ajattelivat, että sodassa kuoleminen olisi sentään kunnallinen tapa tehdä itsemurha. Aina saattoi uhkarohkeasti nostaa pään juoksuhaudan yli ja sitä kautta saada sankarihautajaiset. Heitä oli todennäköisesti melko harvassa – niin vahva on sodassa ihmisen hengissä säilymisvietti. 

Vaikka sota ja korona ovat monin tavoin aivan erilaisia kriisejä, en voinut olla Pakopisteessä vertailua tekemättä, koska ihmisten käyttäytyminen näissä kriiseissä on ollut osittain hyvin samankaltaista. Samaten sekä sodan, että koronan henkisessä jälleenrakennuksessa tulee tulkintani mukaan olemaan samoja piirteitä. Mutta siitä enemmän esseessäni Ylitse Harmaan kiven. 

*

Lue lisää Pakopiste-kokoelmasta täältä. Kirja on saatavilla myös e- ja äänikirjana. Äänikirjan lukijana vakuuttava Hannu-Pekka Björkman. Löydät sen kaikista tunnetuista e- ja äänikirjapalveluista.

Jaa tämä: